Koronavirus vei historiantajun - Mielipide | HS.fi
Mielipide|Vieraskynä

Koronavirus vei historiantajun

On tärkeää luottaa tartuntataudeista ajan mittaan saatuihin kokemuksiin ja muistaa, että yhteiskuntien välillä on eroja.

Julkaistu: 23.5. 2:00, Päivitetty 23.5. 7:16

Muutamassa kuukaudessa olemme edenneet korona­virus­pandemian vähättelystä pelon heräämiseen, paniikkiin ja syyllisten etsimiseen. Media suoltaa uusia tauti­käyriä ja tapaus­tarinoita. Verkossa ja sosiaalisessa mediassa keskustelua hämmentävät trollaajat ja informaatio­vaikuttajat ovat tuttuja myös ilmasto­keskustelusta, vaali­kampanjoinnista ja rokotus­debateista.

Vaikka emme tiedä, mitkä ratkaisut ovat juuri nyt oikeita, on perusteltua luottaa enemmän sadan viime vuoden aikana kertyneeseen tietoon tarttuvista taudeista kuin nyt neljässä kuukaudessa opittuihin asioihin. Taudeista selviäminen tai ainakin niiden kanssa eläminen vaatii sekä toimivia lääketieteellisiä ratkaisuja että kulttuurista ja sosiaalista oppimista. Muuten kuvittelemme kohtaavamme aina vain täysin uusia ja tuntemattomia uhkia.

Yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta on hämmentävää, miten usein keskustelussa koronavirusepidemiasta unohtuu ymmärrys Suomen kulttuurisista, so­siaalisista ja yhteiskunnallisista erityispiirteistä.

Eri maiden tilastoja taudin leviämisestä ja siihen kuolleista sekä taudin hallitsemiseen pyrkiviä strate­gioita vertaillaan ikään kuin kaikki maat ja yhteiskunnat olisivat viruksen edessä täysin samassa tilanteessa. Jos jossakin maassa noudatetaan toisenlaista politiikkaa kuin Suomessa, sitä vaaditaan heti myös meille. Vaikka globalisaatio levittää tauteja ja tapoja, se ei tee kulttuureista ja yhteiskunnista samanlaisia.

Meillä on kauhisteltu vuoroin Ruotsin ja vuoroin Suomen linjaa epidemian hallinnassa. Ajoittain on unohtunut, että sekä Suomessa että Ruotsissa on pitkän kokemuksen ja pitkään harjoitetun politiikan ansiosta saatu tarttuvat taudit kuriin ja rokotuskattavuus on hyvä. Kaikki tämä lisäksi ilman pakkoa, koska kansalaiset ovat luottaneet instituutioihin ja niiden kykyyn toimia.

Suomi ja Ruotsi ovat kuitenkin myös kulttuuriltaan ja historialtaan erilaisia. Tämä on yksi selitys sille, miksi niissä on päädytty osin erilaisiin toimiin kriisin hoidossa.

Epävarmuus tämän pandemian edessä liittyy vahvasti siihen, että virus – oli se sitten tarttunut fyysisesti tai henkisesti – vie meiltä kyvyn sietää epävarmuutta. Tästä seuraa pakonomainen tarve rekisteröidä kaikki uudet uhkat ja sijoittaa ne oman uhkakertomuksen osiksi. Silloin pienet ja mitättömätkin asiat muuttuvat painaviksi todisteiksi vääjäämättömästä kehityskulusta.

Kun paniikki on päällä, syntyy huutava tarve löytää pelastus, ratkaisu ongelmaan. Pandemian alkuvaiheessa se oli kännykkäsovellus, jolla jäljitetään tartuntoja. Pian toiveet osoittautuivat ylimitoitetuiksi ja sovellus myös tietosuojan näkökulmasta ongelmalliseksi.

Seuraavaksi toiveet asetettiin rokotteeseen. Kunhan se keksittäisiin, ongelma poistuisi. Uutisissa siteerattiin lääketehtaita ja tutkijoita, joista jotkut lupasivat rokotteen muutamassa kuukaudessa. Kauhisteltiin, kun Suomi ei ollut vielä ­ilmoittautunut jonoon rokotteen ostajaksi. Rokotteen kehittelyn ongelmista varoitelleet asiantuntijat leimattiin pahanilmanlinnuiksi.

Joillekin ihmelääke on ollut tukahduttaminen. On käyty loputonta väittelyä tukahduttamisen, hillitsemisen ja laumasuojan käsitteistä. Vaikka näkemyserot ovat yleensä käytännössä melko pieniä, ideologiset tai moraaliset kuilut ovat näyttäneet sitäkin suuremmilta.

Arvostettu yhdysvaltalainen tiedetoimittaja Gina Kolata julkaisi vuonna 2001 kiitetyn kirjan vuoden 1918 influenssapandemiasta. The New York Timesissa julkaistussa tuoreessa artikkelissaan Kolata referoi historiantutkijoita, joiden mukaan pandemiat päättyvät yleensä kahdella tavalla. Yksi ratkaisu on lääketieteellinen: kehitetään rokote tai lääke, jonka ansiosta tauti hiipuu vähitellen. Toinen ratkaisu on so­siaalinen: ihmiset kyllästyvät, ja pelko häipyy taustalle. Pikkuhiljaa taudin kanssa opitaan elämään.

Molempia malleja tarvitaan, mutta useimmiten lääketieteelliset ratkaisut eivät riitä. Sosiaalinen oppiminen ratkaisee.

Aiemmat pandemiat tarjoavat tärkeän opetuksen: jos emme osaa taistella pelkoa ja tietämättömyyttä vastaan yhtä vahvasti kuin itse virusta vastaan, pelkoepidemia saattaa osoittautua vielä virustakin vaarallisemmaksi. Tätä kannattaa miettiä, kun nurkan takana odottaa vielä isompi haaste, ilmastokriisi.

Esa Väliverronen

Kirjoittaja on viestinnän professori Helsingin yliopistossa. Hän johtaa asiantuntijuuden muutoksia selvittävää tutkimusryhmää.

Luetuimmat - Mielipide

Luitko jo nämä?

Luetuimmat

Uusimmat