Virus osuu pelkojemme ytimeen, ja avoin tieto on siihen parasta lääkettä - Mielipide | HS.fi
Mielipide|Kolumni

Virus osuu pelkojemme ytimeen, ja avoin tieto on siihen parasta lääkettä

On aikansa elänyttä ajatella, että päättäjien ja asiantuntijoiden kannattaa istua kriisissä tiedon päällä, jottei syntyisi sekaannusta.

Julkaistu: 26.5. 2:00, Päivitetty 26.5. 6:18

Pietarin Heinätorilla puhkesi kesäkuussa 1831 mellakoita, kun väki­joukko hyökkäsi lääkärien, apteekkarien, ambulanssien ja poliisien kimppuun. Mellakan nostatti kaupunkiin tullut kolera, eikä Pietari ollut yksittäis­tapaus.

Kolera ilmaantui seuraavan vuosi­sadan kuluessa kuutena aaltona ja nostatti mellakoita myös Länsi-Euroopassa ja Yhdys­valloissa.

Kansanjoukot näkivät itsensä potilaiden vapautus­liikkeenä. Lääkärien epäiltiin myrkyttävän vettä ja tappavan ihmisiä sairaaloissa. Välillä lääkärien piti niellä itse omia lääkkeitään todistaakseen pillereidensä viattomuus.

Kulkutauti kuumentaa tunteet. Oregonin yliopiston professori Paul Slovic on tutkinut, mitä ihmiset pelkäävät, ja hän on tehnyt listan pelottavimmista asioista. Korona­virus vetää listalla täydet pisteet.

Virus on tässä ja nyt ja voi koskea ketä tahansa. Samalla se on kuitenkin myös tuntematon: virusta ei voi havaita ja se tuntuu olevan oman kontrollin ulottumattomissa. Kun media kertoo, kuinka pahimmillaan voi käydä, viruksessa tuntuu olevan valtavan katastrofin ainekset.

Sydäntaudit, liikenneonnettomuudet tai viinin vaarat eivät meitä värisytä, koska tunnemme ne ja olemme hyväksyneet ne osaksi normaalia elämää. Nyt myös korona­virus on alkanut kutoutua osaksi normaalimpaa elämää. Viime viikot ovat osoittaneet, että tautia voidaan myös kontrolloida, ehkäistä ja hoitaa, ja riskiryhmät ovat löytyneet. Rokotteita kehitetään. Mutta tautia ei ole voitettu, ja siksi sen kanssa pitää elää. Miten siitä selvitään?

Kriisi tarkoittaa tilannetta, jossa tavalliset keinot eivät riitä. Usein kriisi pakottaa keksimään jotakin uutta, mutta joskus myös otetaan avuksi jotakin vanhaa. Niin taisi käydä nytkin. Hallituksen infot toivat mieleen 1950-luvun, kun pää­ministeri pudotti vakaasti sanan kerrallaan ja kansakunta kuunteli ja totteli. Asiantuntijoiden laskelmia ei kansalle paljastettu, jotteivät päät menisi sekaisin.

Tällä perinteisellä tyylillä hoitui aikoinaan myös Pietarin mellakka: tsaari Nikolai I saapui Heinätorille ja käski mellakoitsijat polvistumaan ja ottamaan hatut päästä.

Jämäkällä tyylillä on kuitenkin myös heikkoutensa: jos tietoa päätösten perusteista ei avata, syntyy tyhjiö, joka täyttyy huhuista ja epäluulosta. Jo 1800-luvulla kolera­mellakoita lietsoi tiedon puute, kun ihmiset määrättiin karanteeniin ja sairaat vietiin sairaaloihin, joista he eivät koskaan palanneet. Tiedon puute herätti epäluuloa ja pelkoa, joka suunnattiin syyllisten etsintään.

Niin se menee nytkin. Kevään mittaan kiihkeimmät keskustelut käytiin siitä, millä perusteella hallitus tekee päätöksiään. Somessa mikään näkökulma ei jää piiloon ja tunteet tarttuvat. Pahimmillaan syntyy vai­noharhaisuutta. Netissä on kiertänyt elokuva Plandemic. Siinä koronavirus on eliittien pirullinen salajuoni, jolla ne lyövät rahoiksi.

Siksi nykyisin kriisiviestinnän ykkösohje on julkistaa kaikki ­saatavilla oleva tieto. On aikansa elänyttä ajatella, että päättäjien ja asiantuntijoiden kannattaa istua kriisissä tiedon päällä, jottei syntyisi sekaannusta.

Nykyisin ihmisillä on myös kansalaisoikeudet, joiden varassa heillä on oikeus harkita ja päättää siitä, miten he omalta osaltaan riskeihin reagoivat. Siksi julkisuuslaki edellyttää päätöksenteossa olevan tiedon julkistamista ja salaaminen vaatii erityisen perusteen. Kulkutaudin kohdalla tiedon julkistaminen on erityisen tärkeää siksi, että tauti koskettaa ihmisiä läheltä ja pelottaa.

Usein päättäjät ja asiantuntijat panttaavat tietoa, koska tiedossa on epä­varmuuksia ja he haluaisivat kertoa vain varmoja totuuksia. Tämä on inhimillistä, mutta yleensä tiedon panttaaminen pahentaa tilannetta ja johtaa sekavaan siksakkiin: yhtenä päivänä linjataan yhtä ja toisena julistetaan jämäkästi toista.

Tiedon puutteita tai epävarmuutta ei kannata peittää. Kaikki tieto – myös tieteellinen – on useimmiten jollakin tavalla rajattua ja epä­varmaa. Monilla on kykyä ja halua perehtyä siihen ja arvioida sitä.

Kun näkyvissä on, kuinka monella tavalla yhtälöt voi rakentaa ja mil­laisia rajoituksia tiedossamme on, on helpompi tehdä omia ratkaisuja sekä myös ymmärtää poliittisia päätöksiä.

Se on fiksua faktojen aikaa, ja siksi kaikkea tietoa kannattaa julkistaa mahdollisimman radikaalisti.

Kirjoittaja on viestinnän professori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Luetuimmat - Mielipide

Luitko jo nämä?