Poikien haaksirikko Tyynenmeren autiolle saarelle kertoo, että me ihmiset saatamme sittenkin olla toisillemme hyviä - Mielipide | HS.fi
Mielipide|Kolumni

Poikien haaksirikko Tyynenmeren autiolle saarelle kertoo, että me ihmiset saatamme sittenkin olla toisillemme hyviä

Hollantilaiselle historioitsijalle Rutger Bregmanille Kärpästen herran tarina on esimerkki vääristyneestä ihmiskuvastamme.

Julkaistu: 17.6. 2:00, Päivitetty 17.6. 7:13

Joukko poikia haaksirikkoutuu autiolle saarelle keskellä valta­merta. Mitä tapahtuu?

William Goldingin menestys­kirjan Kärpästen herran mukaan loppu­tulos on lohduton. Pojat riitaantuvat ja taantuvat. Eri­pura yltyy väki­vallaksi, ja heimo­riitojen vuoksi kaksi poikaa kuolee.

Hollantilaiselle historioitsijalle Rutger Bregmanille tarina on esimerkki vääristyneestä ihmiskuvastamme. Tuoreessa kirjassaan Humankind: a Hopeful History hän löytää tosielämän Kärpästen herran ja onnellisen lopun.

Kuusi poikaa eli 1960-luvulla sovussa syrjäisellä Tyynenmeren saarella 15 kuukautta. Kun heidät vihdoin löydettiin, pojat eivät olleet muuttuneet villi-ihmisiksi, vaan he olivat yhdessä perustaneet kasvimaan, rakentaneet vedenkeräyslaitteiston ja jopa kuntosalin tapaisen.

Bregmanin kirja on vahva ja perusteltu puheenvuoro optimistisen ihmiskuvan puolesta. Ihmislaji on hänen mukaansa pohjimmiltaan hyvä, kiltti ja ystävällinen, mutta yhteiskunnan valtarakenteet ovat tehneet meistä julmia.

Humankind jatkaa keskustelua, jota on käyty vuosisatoja. Klassisessa jaossa ihminen on joko pohjimmiltaan jalo otus, jonka sivilisaation houkutukset ovat pilanneet, tai omaa etuaan ajava apinoiden jälkeläinen, joka tarvitsee viettejä hillitsevän yhteisön.

Psykologi ja kielitieteilijä Steven Pinker kuvaa kirjassaan The Blank Slate tarkkanäköisesti kahden ihmiskuvan erot. Pinker nimittää traagiseksi visioksi näkemystä, jonka mukaan ihmisen perimmäinen itsekkyys täytyy pitää aisoissa. Utopistisessa visiossa ihminen on sosiaalisten rakenteiden uhri, jota voidaan muovata paremmaksi.

Ihmiskuvien eroista voi hämmentävän hyvin johtaa monien kiistojen jakolinjat. Miten ja paljonko julkisia varoja pitää käyttää? Ovatko kovat tuomiot vai olojen kohentaminen lääke rikollisuuteen?

Bregmanin kritiikki osuu esimerkiksi juuri Pinkeriin. Pinker pitää sivilisaation nousua väkivallan vähenemisen syynä, Bregman ajattelee liki päinvastoin.

Bregman kirjoittaa taitavasti. Stan­fordin yliopiston kuuluisa vankilakoe, jossa vartijan roolin saaneet opiskelijat muuttuivat muutamassa päivässä liki sadisteiksi, paljastuu vähintään huteraksi ellei jopa kokonaan harhaanjohtavaksi.

Humankindista jää silti ristiriitainen olo. Bregman selittää historian julmuudet hieman liian näppärästi. Totuus ihmiskuvasta lienee jossain kahden ääripään välillä.

Kirjoittaja on HS:n datadeskin esimies.

Seuraa uutisia tästä aiheesta

Luetuimmat - Mielipide

Luitko jo nämä?