Perheeseemme syntyi tovi sitten vammainen lapsi. Niin luonnollista ja normaalia kuin sairaus ja monimuotoisuus elämässä on, se silti tässä ajassa tuntui hyvin yllättävältä ja järkyttävältä. On vaatinut sopeutumista tottua uudenlaiseen arkeen ja käsitykseen lapsesta ja tämän elämästä.
Saisimmeko katsoa lastamme ihailevin, ei arvioivin, silmin?
Lastamme auttavien ja tukevien palveluiden rakenne ja käytänteet kuormittavat meitä suunnattomasti.