Vedän monitieteistä tutkimusta, jossa yritämme selvittää, ovatko suomalaiset jakautumassa jollakin tavalla kupliin, joita erottavat syvenevät kuilut. Hanke on Suomen Akatemian rahoittamaa strategista tutkimusta, joten olemme valmiita reagoimaan myös nopeasti. Teimmekin syksyllä kyselyn siitä, mitä kansalaiset toivovat politiikalta koronavirusepidemian kourissa.
Yksi meitä kiinnostava asia on solidaarisuus. Sana tuo mieleen lähinnä vappumarssien haalistuneet lippulinnat ja Lech Wałęsan mursuviikset, mutta se on alkanut kiinnostaa tutkijoita erityisesti Yhdysvalloissa, josta katse on kääntynyt tänne Pohjoismaihin. Viime aikoina sekä Harvardin yliopiston professori Peter A. Hall että Yalen yliopiston professori Jeffrey Alexander ovat tutkineet sotien jälkeisen aikakauden solidaarisuutta Pohjoismaissa.
Pohjoismainen solidaarisuus rakentui ajatukselle kaikkien tasavertaisuudesta: kaikille kuuluvista palveluista ja eduista. Peter A. Hallille kauniit ajatukset eivät riitä. Hänelle paras solidaarisuuden mittari on tulojen jakaminen – ennen muuta verot, joilla rahoitetaan julkiset palvelut ja tulonsiirrot, kuten opintotuet, lapsilisät ja sosiaalituet. Ilman tulonsiirtoja Pohjoismaiden tuloerot olivatkin yhtä suuret kuin Yhdysvalloissa, jossa ne ovat länsimaiden suurimmat. Suomessahan tuloerot ovat länsimaiden pienimpiä.
Hall kuitenkin miettii, oliko sotien jälkeinen aika poikkeus ja kuinka solidaarisuudelle käy, kun yhteiskunnat muuttuvat. Kysymys on ihan hyvä, ja sen voi kysyä myös koronakriisin kourissa. Hallia seuraten kysyimmekin, olisiko vastaaja valmis maksamaan enemmän veroa, jotta koronaviruksen aiheuttama lasku valtiontaloudelle saadaan hoidettua.
Kansalaiset jakautuivat vastauksissa aika tasan kahtia, ja tuloksissa erottui kaksi kiinnostavaa ryhmää.
Hyvätuloisista 34 prosenttia oli valmis maksamaan enemmän veroa, keskituloisista 43 prosenttia ja pienituloisista 45 prosenttia. Ero ei ole valtava, mutta hyvätuloiset olivat avainryhmä sotien jälkeen. Solidaarisuus näkyi etenkin siinä, että verotuksen progressio kiristyi 1950-luvun lopulta lähtien ja myös tuloerot pienenivät.
Suunta kääntyi 1990-luvun alussa: pääomien verotus keveni, tuloerot hypähtivät ja etenkin hyvätuloiset vetivät kaulaa muihin.
Hyvätuloiset näyttävät myös pitävän muita useammin veroja ja sosiaaliturvaa rasitteena. Aika usein nykyisin myös törmää puheeseen nettoveronmaksajista. Se jakaa kansalaiset maksajiin ja elätettäviin. Puhetapa on yleinen maissa, joissa köyhät erotetaan muista ja yhteenkuuluvuus murenee.
Koronakriisi ei ole kenenkään vika, ja panostukset siitä selviämiseksi – kuten yritystuet, testaukset ja rokotteet – hyödyttävät kaikkia. Hyvätuloisilla lienee myös joustovaraa taloudessa enemmän kuin muilla. Siksi he olisivat hyvin voineet olla jopa muita innokkaampia maksamaan veroja. Onkin mahdollista, että hyvätuloiset eivät enää koe samanlaista solidaarisuutta kuin sotien jälkeen.
Vastauksissa erottui myös toinen kiinnostava ryhmä: perussuomalaisten kannattajista vain 17 prosenttia oli valmis lisäveroihin ja peräti 75 prosenttia ei. Jeffrey Alexanderin mielestä Pohjoismaissa on ainutlaatuista se, että kansalaisyhteiskunta ja vahva valtio ovat toimineet yhdessä. Hall taas arvelee, että uudet oikeistopuolueet haastavat vanhaa solidaarisuutta. Perussuomalaisten luku kertoo, että vene saattaa vuotaa myös kansalaisten syvissä riveissä, joissa ei enää olla valmiita panemaan euroja likoon, kun kansakunta on kriisissä.
Yhden kyselyn perusteella ei vielä kannata soittaa kuolinkelloja solidaarisuudelle. Suuri joukko suomalaisia oli myös valmis maksamaan enemmän veroja. Eikä kyselyn tuloksista aina aukea, miten ihmiset järkeilevät ja tuntevat.
Analysoin parhaillaan suomalaisten hyvätuloisten ja pienyrittäjien haastatteluja siitä, mitä he ajattelevat yhteiskunnasta. Työ on kesken, mutta jo nyt voi paljastaa, että asia ei ole yksioikoinen ja molempien ryhmien tarinassa esiintyy myös innokkaita isänmaanystäviä ja iloisia veronmaksajia. Palaamme siihen.
Kirjoittaja on viestinnän professori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.
