Me hoitajat olemme tottuneet valtaviin potilasmääriin ja kiireeseen, mutta nyt raja on tullut vastaan - Mielipide | HS.fi

Me hoitajat olemme tottuneet valtaviin potilasmääriin ja kiireeseen, mutta nyt raja on tullut vastaan

Nykyinen tilanteemme on uuvuttava kaaos, joka syvenee päivä päivältä pahemmaksi.

10.12.2020 2:00

Olen hoitajana Helsingin vilkkaimmassa päivystyksessä. Kevään koronavirusaika oli yllätyksellisyydestään huolimatta hoidettu yksikössämme hyvin. Vaikka saimme uusia ohjeita päivittäin, suojavarusteista oli puutetta ja potilaat sairaita, me mukauduimme. Yksikkömme taisteluhenki oli vahva, ja silloinen johto oli puolellamme ja otti pyyntömme vakavasti.

Koronaviruskriisiä ennen päivystyksessä hoidettiin potilaita jatkuvan ruuhkan alla, ja hiljaiset päivät olivat tervetulleita poikkeuksia. Päivystyksessä vallitsi vahva kollegiaalisuus. Erinomaisen ryhmähengen vuoksi töihin oli mielekästä tulla, myös väsyneenä.

Kesän jälkeen yksikkömme johto vaihtui, ja muutosten virta muutti yksikön suunnan täysin. Hoidamme nyt yhä enemmän sekä koronavirusepäilyjä että tartunnan saaneita potilaita – kaikkien muiden päivystykseen hakeutuneiden lisäksi. Ruuhkasta on tullut taas jokapäiväistä arkea, mutta lisäapua ei kuulu.

Nykyinen tilanteemme on uuvuttava kaaos, joka syvenee päivä päivältä pahemmaksi. On vähättelyä sanoa, että me hoitajat olemme loppu – sairauslomatilastomme ja jokapäiväiset puutokset puhuvat puolestaan. Hyvä yhteishenki on ainoa syy, miksi harva meistä jaksaa enää pysyä työpaikalla, saati alalla. Työvuoroon tullessa on aina yllätys, saako työparia lainkaan tai riittääkö henkilökuntaa kaikkialle. Kaikki potilaat kuitenkin hoidetaan myös vajaalla miehistöllä.

Koronaviruksesta ja uudesta potilastietojärjestelmästä huolimatta yksikön johto on päättänyt uudistaa päivystyksen toimintaa rankalla kädellä. Uudistuksia on runnottu läpi päämäärätietoisesti, ja työntekijöiltä on kysytty mielipiteitä vain nimeksi.

Olemme ilmaisseet uupumuksen ja ahdistuksen näiden uudistusten tuomasta muutoksesta ja pyytäneet hidastavaa liikettä, mutta pyyntömme ovat menneet kuuroille korville. Vuosia kehitetyt toimintamallit on tallottu ottamatta huomioon yksikkömme luonnetta ja potilasvirran hallintaan liittyviä haasteita ja ongelmia.

Suurimpana ongelmana olemme kokeneen työpisteiden miehityksen supistamisen, jonka vuoksi meille luvattiin lisää ”ruuhkahoitajia”. Valitettavasti ruuhkahoitajat korvaavat päivittäisiä puutoksia eikä koronaviruseristyshuoneisiin riitä tarvittavia lisäkäsiä, jotka ovat potilaan hoidossa elintärkeä resurssi hoidon turvaamiseksi.

Missä ovat viime kevään lisäkädet ja joulusijaiset? Meitä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi. Koronaviruspotilaita tulee jatkuvasti lisää, teemme töitä raskaissa suojavarusteissa, ja potilaiden uudelleen sijoittelu vaatii vuorovastaavalta uskomatonta koordinointikykyä, jottei muita potilaita altisteta sairaalassa virukselle. Tältäkään ei pystytä aina välttymään.

Olemme tottuneet valtaviin potilasmääriin ja kiireeseen, mutta nyt raja on tullut vastaan. Meitä ei ole kuunneltu. Puhutaan valmiuslaista, joka turvaisi kasvavan potilasmassan hoidon, mutta miten valmiuslaki antaa energiaa hoitajille, jotka ovat jo valmiiksi uupuneita? Pakottamalla meistä ei saa hyviä ja tehokkaita hoitajia.

Emme ole kaivanneet koronalisiä tai palkankorotuksia pitkään aikaan, sillä niitä emme tule saamaan. Nyt kaipaamme vain turvallista työympäristöä ja lisää hoitohenkilökuntaa.

Hyvä ja pidetty työpaikka on muuttunut loukuksi, jossa on vain selviydyttävä. Kaikki eivät jaksa enää selviytyä. Raudanluja osaaminen lähtee yksiköstä ja tilalle tulee uusia, innokkaita mutta yksikön toimintaan kokemattomia hoitajia. Tämä ei ole toimiva ratkaisu kriisitilanteessa.

Hälytysraha, joka on ollut porkkana ja etu ylitöiden tekemiseen, on muuttunut johdon kanssa neuvoteltavaksi eduksi, vaikka se kuuluu jokaiselle, joka ylitöitä tekee hälytysrahaa koskevan sopimuksen puitteissa. Hälytysrahasta ei kuulu neuvotella, se on lisä, joka maksetaan ylimääräisestä vuorosta, jonka työntekijä tekee vapaa-aikansa sijasta. Silti se on jäänyt joillekin maksamatta.

Yritämme vieläkin pitää yllä hyvää yhteishenkeä, naurua ja huumoria, mutta liian usein se on vaihtunut huoleen, tiuskimiseen ja väsymykseen. Ei ole epätavallista, että vuoronvaihdon raportti annetaan seuraavalle itkien.

On surullista, että hoitajan ääni on näin pieni mutta vaatimukset meitä kohtaan ovat suuria. Kukaan ei kutsumuksesta jaksa venyä loputtomiin.

Uupunut hoitaja

Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.

Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, joita HS:n toimitus valikoi ja toimittaa. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide