Perheemme kymmenvuotias tytär hurahti neljä vuotta sitten cheerleadingiin. Suomessa suosituksi nousseessa lajissa on nimensä mukaisesti kysymys kannustamisesta, unohtamatta akrobatiaa, stuntteja, nostoja ja pyramideja. Cheerleading-kisoissa riittää ”menoa ja meininkiä”.
Koronavirusajassa laji näyttää toiselta: lapsi lankuttaa makuuhuoneessamme.
Valmentajat yrittävät urheasti ylläpitää joukkueen kisakuntoa ja kannustavat urheilijoita tietokoneen näytöllä. Kymmenvuotias tekee tunnollisesti lihaskuntoliikkeitä, mutta virtuaalimaailma on poistanut kaiken sen, mikä tekee lajista houkuttelevan. Poissa ovat yhdessä oppiminen, uuden osaamisen ja tekemisen riemu. Jäljellä on peruspuurtaminen, joka normaalisti harjoituksissa kulkee siinä sivussa. Harrastukseen liittyvä innostuksen lähde, tekemisen merkityksellisyys, ei olekaan siirtynyt automaattisesti elävästä elämästä virtuaaliseen maailmaan.
Samalla tavalla kuin pyramidi muuttui lankuttamiseksi makuuhuoneessa, työelämässäkin alettiin digiympäristössä menestyksekkäästi larpata entisiä toimintatapoja. Pohdimme päivittäin, ”näkyykö tämä esitys, kuuluuko mun ääni ja onko tuo vanha vai uusi käsi” – ja sitten toimimme siten kuin aina ennenkin olemme toimineet. Teemme näin siitä huolimatta, että toimintaympäristömme reunaehdot ovat heittäneet häränpyllyä.
Vähemmälle pohdinnalle on jäänyt se, onko järkeä larpata. Ovatko yhteisen tekemisen tavoitteet edelleen samat kuin ne olivat vuosi sitten? Onko tavoitteemme edelleen saavuttaa mitalipaikka SM-kisoissa vai se, että seurassamme on jäseniä vielä koronaviruskurimuksen jälkeenkin?
Yrityselämässä puhutaan juuri nyt paljon merkityksestä tai tarkoituksesta. Yritysten ja organisaatioiden oli 2010-luvulla sopeutettava toimintansa, koska digitalisaatio teki meistä kaikista viestijöitä ja kaikelta tekemiseltä vaadittiin ennenkuulumatonta läpinäkyvyyttä.
2020-luku on tehnyt meidät myös tietoisiksi maapallon ekologisen kantokyvyn rajoista. Tällaisessa maailmassa eri yhteisöjen on entistä tarkemmin mietittävä, mikä niiden olemassaolon oikeutus on. Minkä viheliäisen ongelman ne ratkaisevat? Mitä hyötyä niiden olemassaolosta on ihmisille ja yhteiskunnalle?
Koronaviruspandemian aikaansaama digiloikka tuo merkityksen pohdintaan vielä oman kierroksensa, kun tavat toimia muuttuivat kouriintuntuvasti.
Olemassaolon merkitys ei siksi ole jokin hauska mainoskampanja, jolla on vetävä slogan. Olemassaolon merkitys on syvällistä ajattelua ja sen oivaltamista, miksi yritys, järjestö tai vaikkapa puolue on ylipäätään olemassa – ja mikä sen merkitys on ihmisille, asiakkaille, harrastajille tai yhteiskunnalle. Kun maailma ympärillä muuttuu ryminällä ja tulevaisuus on vähintäänkin haastava, on yhteisöjen ymmärrettävä, mistä syystä ihmiset niiden tuotteita ostavat tai niille vaaleissa äänensä antavat.
Kun merkitys on kirkas, ei tarvitse ihmetellä, mitä tehdä, kun maailma ympärillä heittää kuperkeikkaa.
Jotta tekemisen merkityksellisyys kirkastuu tai jopa tulee määritellyksi uudestaan, meidän on osattava ajatella asioita uusista näkökulmista. Yritysmaailmassa sitä kutsutaan kyvyksi innovoida tai toiminnan uudelleenmäärittelyksi. Arjessa kyse on kuitenkin siitä, uskallammeko ajatella ja tehdä asioita toisin. Sitä uskallusta kaivataan nyt kaikkialla.
Lapsen cheerleading-treenit pidettiin hiljan pulkkamäessä. Hakiessani lasta harjoituksista kotiin kuulin jo kaukaa lumessa tarpovien lasten riemunkiljahdukset. Taas oli menoa ja meininkiä. Kaksi tuntia mäen kiipeämistä ylös ja pulkan – ja parhaimmillaan siinä istuvan kaverin – perässä vetämistä. Treenin kunto-osuus tuli hoidettua ihan siinä sivussa.
Kirjoittaja on Ellun kanat -viestintätoimiston toimitusjohtaja.