Koronavirus teki lukiovuodesta lapselleni painajaisen - Mielipide | HS.fi

Koronavirus teki lukiovuodesta lapselleni painajaisen

Aikaisemmin harrastava ja sosiaalinen nuori on vetäytynyt omaan huoneeseensa. Koulupäivän jälkeen hän makaa edelleen sängyssään pimeässä.

24.1. 15:00

Vilma Tyrylahti kirjoitti mielipidesivulla (HS 24.1.) ansiokkaasti omista lukiokokemuksistaan. Perheemme on kokenut aivan saman, kuten suurin osa muistakin lukiolaisista. Tämä on hätähuuto nuortemme puolesta.

Lapseni käy lukiota pääkaupunkiseudulla. Hän siirtyi uuteen lukioon toiselta paikkakunnalta eikä tuntenut koulun alkaessa koulussa muita oppilaita. Tämä on tyypillistä kaikille lukiolaisille.

Koulu alkoi lupaavasti. Peruskoulusta oli takataskussa yli ysin todistus, lapsi harrasti aktiivisesti urheiluseurassa ja sosiaalisena luonteena hänellä on ollut paljon ystäviä. Lapseni integroitui nopeasti lukioon ja koulunkäynti tuntui hyvältä.

Lukiovuodesta ei kuitenkaan ole tullut sitä, mitä hän ja perheemme odotti. Koronarajoitukset ovat iskeneet erityisen rankasti vuosina 2003–2004 syntyneisiin nuoriin. Heitä on pidetty eristyksissä kaikesta: ei ole lähikoulua, ei ole kaverikontakteja, ei ole harrastustoimintaa.

Eristystä on jatkunut joidenkin nuorten kohdalla jo vuoden ajan. Tämä tarkoittaa hyvin suurta osaa kaikista lukio-opinnoista. Ylioppilaskirjoitusten alkaessa lähi- ja etäopetuksessa olleet nuoret asetetaan epätasa-arvoiseen asemaan, kun muun Suomen lähiopetuksessa olleet nuoret saavat etumatkaa ylioppilaskirjoituksiin. Jatko-opintoihin taas haetaan pääasiassa ylioppilastutkintotodistuksella. Kuulostaako reilulta?

Miten sosiaaliselle nuorelleni sitten on käynyt? Hän on vetäytynyt omaan huoneeseensa. Aamuisin etäopetuksen alkaessa hän avaa pimeässä läppärinsä ja jatkaa nukkumista. Numerot ovat laskeneet huolestuttavalle tasolle ja Wilma vilisee luvattomia poissaoloja ja opettajien nuhteita.

Opettajat ovat kovilla yrittäessään motivoida apaattisia nuoria. Oppituntien aikana nuoret ovat hiljaa, kukaan ei kysy mitään eikä sosiaalista vuorovaikutusta tapahdu. Koulupäivän jälkeen nuoreni makaa edelleen sängyssään pimeässä. Hänen ei ole mahdollista harrastaa urheiluseurassa eikä hänen myöskään toivota tapaavan koronarajoitusten vuoksi muita nuoria.

Nuorilla ei ole paikkaa minne mennä. Kirjastot, leffateatterit ja muut alaikäisten tapaamispaikat ovat kiinni. Lapseni kohdalla puhun jo vahvasti masennuksesta. Yritys hakea apua masentuneelle nuorelleni on kuin pitkittynyt hammaslääkärijono: aikoja ei ole tarjolla, ja ne harvat ajat järjestyisivät tulevaisuudessa kirotun tietokoneruudun välityksellä.

Minä vanhempana saan käydä työpaikallani, jossa minulla on sosiaalisia työkontakteja. Iltaisin voin käydä kuntosalilla ja viikonloppuisin voin pistäytyä lasillisella lähiravintolassa. Peruskouluikäinen lapseni saa käydä porskuttaa lähiopetuksessa ja heidän ikäisilleen ollaan avaamassa harrastustoimintaa. Lukiolaisellani on kaverina vain neljän seinän rajoittama koppi ja tietokoneen ruutu.

Olisiko mitään mahdollisuutta miettiä aktiivisesti keinoja ottaa käyttöön jokin hybridimalli, jolla nämä nuoret pelastettaisiin takaisin elämään? Koronavirus on vakava juttu, mutta niin on nuorten tulevaisuuskin.

Naftaloitu nuoreni

Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.

Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, joita HS:n toimitus valikoi ja toimittaa. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide