Kannattaako koululaisista värvätä ilmiantajia? - Mielipide | HS.fi

Kannattaako koululaisista värvätä ilmiantajia?

Opettajien ilmiantamista on kokeiltu ennenkin, eikä jälki ole ollut kaunista.

9.2. 2:00 | Päivitetty 9.2. 6:21

Äskettäin herätti huomiota, kun perus­suomalainen nuoriso pyysi raportoimaan, jos koulu­opetuksessa sanotaan puolueesta jotain poikki­puolista. Muuan kansan­edustaja ehti jo lupailla viestien päätyvän Opetus­hallitukseen.

Siinä ei ole mitään uutta, että roiseja haukkuja jakeleva taho ei kestä kuulla vähäistäkään kritiikkiä itsestään tai edes paljasta totuutta. Tällaisen uhriutumisen mestari oli Valkoisen talon entinen asukki, jonka äänestäjät saivat vaivoin häädetyksi tiehensä. Saa nähdä, tuleeko ”varastetusta vaali­voitosta” vielä yhtä myrkyllinen valhe kuin ”tikarin­pisto selkään” oli Saksassa ensimmäisen maailman­sodan häviön selityksenä.

Perussuomalaisten nuorten hanke herätti poikkeuksellisen jyrkän reaktion opettajapiireissä. Pelätään maalittamista. Nykyaikana ei tarvita ruskeapaitoja pieksämään vastustajia hiljaisiksi, kun uhkana on ruskea myrsky somessa.

Eipä jatketa tätä laveaa tietä, vaan pohditaan vähän syvemmin.

Opettajajärjestön nokkamies sanoi, ettei muista vastaavaa, vaikka on ollut kauan mukana. Mutta joku voi vielä muistaa.

Nyt on neljä nuorta tutkijaa perehtymässä Suomen Teiniliiton vaiheisiin. He eivät olleet syntyneetkään silloin, kun kaikki tapahtui, joten olen auttanut kaivamaan asioita ja aikalaisia esiin.

1970-luvun alun oppikoulun opettajat olivat pääosin oikeistoa, äärilaitaakin, ja radikaalit teinit halusivat siivota opetusta. Oppilailta kerättiin raportteja. Helpoiten löytyi ”virallisen ulkopolitiikan” vastaisuutta, ja oli paljon muutakin. Moni opettaja sai nimensä lehteen.

Tuskin mikään teinien edesottamus jätti niin polttavia arpia kuin tämä. Kohteiksi joutuneita kirvelee yhä, jos muistia vain on. Opettajien ilmiantamista on siis kokeiltu, eikä jälki ole kaunista.

Toki sen ajan koulumaailmasta jouti paljon pois. Yksikin itäsuomalainen äiti valitti kouluhallitukseen lehtorista, joka oli koulun käytävällä sylkenyt hänen lukiolaispoikaansa kasvoihin. Tämä pedagogi käytti oppilaasta nimityksiä ”persekärpänen, tiitiäinen, nilviäinen, hamppari, retku, vasemmiston päätirehtööri, kommunisti, vakooja.”

Ellei poika jo ollut kommunisti, se hänestä tuli. Moni sai opettajalta kuulla olevansa kommari tai ryssän kätyri, vaikkei vielä edes tiennyt, mitä ne olivat. Kun kommunismi herkimmin herätti opettajien raivon ja pelon, moni oppilas halusi kokeilla sitä. Toki taistolaisuuden syntyyn vaikutti myös muita tekijöitä, vahvempiakin, mutta osansa oppikouluväki teki. Historia on täynnä seurauksia, joita ei tarkoitettu.

Nykyisin poliittiset roolit ovat vaihtuneet. Opettajissa on paljon vihreitä, jopa vasemmistoa. Opetus vaatii jonglöörin taitoja, kun on tarpeen kasvattaa demokratiaan, mutta toisaalta täytyy välttää politikointia.

Nyt aikuisten kannattaa säilyttää maltti. Joku voi provosoitua, jos ilmenee, kuten poikien parissa aika vaurailla alueilla kuulemma on havaittu, jopa Hitlerin kannatusta. Tietenkin ”läpällä”, niin kuin aina selitetään, tai sketsihahmona. Haetaan jotain, millä yhä voisi säväyttää.

En usko, että perussuomalaiset nuoret ovat natseja. Vielä on matkaa myös Länsiväylän Hitler-Jugendin perustamiseen. Opettajien ei ole syytä sysätä sijaansa hakevia nuoria äärisuuntaan. Maltin lisäksi kannattaa säilyttää asiallisuus ja nähdä nuoret, pahemmin paapomatta, pohjimmiltaan järjellisinä olentoina. Olisi hyvä jättää jopa änkyröille tilaa maltillistua. Niinkin voi käydä.

Ehkei nuoria kannata edes varoittaa, että ilmiantamalla voi tehdä kalvavan moraalisen vahingon myös itselleen. Ei sitä opettajien suusta uskota, vaan vasta elämän myötä.

Kirjoittaja on poliittisen historian professori Helsingin yliopistossa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide