Kukaan ei kasvattanut minua siihen, mitä koronavirus­pandemia vaati - Mielipide | HS.fi

Kukaan ei kasvattanut minua siihen, mitä koronavirus­pandemia vaati

Tulevana syksynä olen kaksi ikänumeroa vanhempi kuin pandemian alussa. Yritän olla miettimättä sitä, mitä olen tällä välin menettänyt.

17.2. 2:00 | Päivitetty 17.2. 6:27

Tilanteesta on kuvakin.

Talvivarusteisiin pukeutuneet ystäväni keskustelevat yliopiston harjoitus­toimituksessa siitä, miten opetus vast­edes järjestetään. Korona­virus­pandemia on levinnyt Suomeen. Yli­opisto sulkee ovensa.

Maaliskuun 13. päivä vuonna 2020 oli viimeinen, jonka opin­ahjossani vietin. Valmistua on tarkoitus tänä keväänä, eikä tutuille käytäville ole enää asiaa.

Korona­virus haukkasi opiskelu­ajoistani puolitoista vuotta. Olen yrittänyt suhtautua asiaan reippaasti – eihän tämä ole lainkaan niin vakavaa kuin voisi olla. Harmi ja epäusko hiipivät silti mieleen silloin, kun niitä ei aktiivisesti yritä hätistellä pois.

Miten tässä näin kävi?

Opiskelutovereitani tapasin viimeksi noin vuosi sitten. Huomiota herättävän kirkkaat haalarini roikkuvat nyt apaattisina naulakossa, sijoilleen hylättynä. Osa merkeistä repsottaa. Ompelu jäi kesken, kun tarvetta ei enää ollut.

Samalla tavallinen arki on muuttunut miinakentäksi, jossa haavereilta voi suojautua vain viranomaisohjeilla, luovilla ongelmanratkaisutaidoilla ja hyvällä sosiaalisella pelisilmällä.

Kun joku yskii kassajonossa, on hivuttauduttava mahdollisimman sulavasti kauemmas. Ruuhkia on vältettävä ja kädet pestävä. Suositukset ovat selkeät, mutta kun vastuu siirtyy viranomaisilta yksilölle ja omantunnon rooli korostuu, kulku muuttuu huomattavasti vaikeammaksi.

Riittääkö yksi aivastus siihen, että sovittu meno pitää perua? Onko vastuutonta käydä ruokakaupassa, jos palelee?

Tällaiseen tilanteeseen kukaan ei ole minua kasvattanut. Aina käyttövalmiita ohjeita siihen, miten tulee toimia muiden hengen ja terveyden suojelemiseksi, ei ole.

Siispä olen turvautunut nuoriin aivoihini, jotka ovat hädin tuskin saavuttaneet täyden toimintavalmiutensa. Kun lukioaikainen ystäväni piipahti syksyllä Helsingissä, tutkailin ensin hänen kotikaupunkinsa tartuntatilannetta ja sitten kaukojunan täyttöastetta. Sen pohjalta loin mallinnuksen siitä, koska voin seuraavan kerran tavata riskiryhmään kuuluvia läheisiäni.

Mielessäni olen verrannut koronavirusta Crash Bandicoot -videopelin viimeisiin koitoksiin, joissa pieni pussimäyrä saa vastaansa kuolettavan loppuvastustajan. Aggressiivinen vihollinen on tuhottava, mutta kentän alussa ei ole aivan varma, miten siitä pääsisi eroon.

Tulevana syksynä olen kaksi ikänumeroa vanhempi kuin koronaviruspandemian alussa. Yritän olla miettimättä sitä, mitä olen tällä välin menettänyt. Parikymppisenä elämä nakuttaa eteenpäin sellaisella tahdilla, että osa avaamattomista ovista sulkeutuu ne ohittavan takana pysyvästi.

Toivoa minulla on silti. Kun suosikkipianistini istahtaa syyskuussa Finlandia-talon konserttisaliin, aion olla paikalla. Kenties silloin häntä kuuntelee jo uuteen eloon herännyt ihminen.

Kirjoittaja on HS:n ulkomaantoimittaja.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide