Koronaviruksen aiheuttamien sairastumisten ja kuolemien torjuntaan tarvitaan lääketieteen ja rokotteiden ohella ihmisten käyttäytymisen ohjaamista. Psykologit ja yhteiskuntatieteilijät ovat selvitelleet, miten jaksamme – tai miksi emme aina jaksa – noudattaa rajoituksia kuukaudesta toiseen.
Viruksen leviämisestä ja levittämisestä keskusteltaessa on toisinaan noussut esiin myös syyllisyyden käsite. On puhuttu jopa ”koronasynnistä”. Tässä yhteydessä jotkut ovat huomauttaneet, ettei pidä tuntea syyllisyyttä, jos on tartuttanut koronavirustaudin toisiin ihmisiin.
Moralisoiva syyllistäminen ei auta, mutta riittäviin pandemian torjuntatoimiin yltämiseksi meidän on välttämätöntä jäsentää elämäämme myös syyllisyyden käsitteen valossa. Voimme olla syyllisiä siihen, että ympärillämme ihmisiä sairastuu ja kuolee, ja siihen, että terveydenhuollon henkilöstö uupuu.
Hyvinvointikeskeisestä ajastamme kumpuava haluttomuus käyttää syyllisyyden käsitettä vie huomiota siitä, että nyt on kyse kuolemanvakavasta asiasta. Vain sellainen tilanne, johon syyllisyyden käsite soveltuu, voi olla vakavan eettisen tarkastelun kohde. Meidän on osattava soveltaa syyllisyyden käsitettä omiin valintoihimme.
Syyllisyyden teeman välttely muistuttaa kuvitelmia ihmisen ”perimmäisestä hyvyydestä”. Vaikka pandemian alku tuotti ilahduttavaa spontaania solidaarisuutta, poikkeusolojen jatkuminen syksyllä ja tänä talvena on osoittanut tällaiseen hyvyyteen luottamisen naiiviuden. Meillä olisi ollut mahdollisuus toimia vapaaehtoisesti niin, etteivät tartunnat olisi levinneet laajasti, mutta monet ovat jättäneet noudattamatta riittävää varovaisuutta.
Tietoa siitä, että kontaktien vähentäminen sisätiloissa on olennaista tartuntojen ehkäisemiseksi, on ollut alusta asti tarjolla riittävästi. Silti meistä moni on toistuvasti asettanut toisten terveyden ja hengen suojelua tärkeämmiksi esimerkiksi yksityisjuhlat ja -vierailut, ravintola- ja baari-illat, kuoroharjoitukset, urheiluharrastukset tai kauppakeskusten tarjoukset.
Näin olemme välillisesti aiheuttaneet lähimmäisillemme vakavaa sairautta ja kuolemaa. Se on hämmentävää ja surullista.
On myös vaikeaa käsittää, että osa meistä ei vieläkään käytä maskia bussissa tai kaupassa ja että verraten moni aikoo jättää koronarokotuksen ottamatta.
Tällainen välinpitämättömyys tappaa. Siksi ei ole uhreja kohtaan oikein sanoa, ettei syyllisyyden käsitettä tulisi soveltaa näihin kuolemantuottamuksiin. Meistä jokainen voi ehkäistä toisten, itsellemme vieraiden ihmisten kärsimyksiä minimoimalla kontakteja, käyttämällä maskia ja ottamalla vuorollaan rokotuksen. Jos emme tee niin, olemme osasyyllisiä.
Tuskin kukaan levittää tartuntoja tarkoituksellisen pahantahtoisesti, mutta kuten Hannah Arendt kuuluisassa Adolf Eichmann -analyysissään muistutti, erittäin pahoja tekoja aiheutuu arkipäiväisistä ja banaaleista motiiveista. Nykyinen kriisimme ei tietenkään ole holokaustin mittaluokkaa, mutta korona-aikana syyllisyytemme toisten menehtymiseen voi olla seuraus sinänsä viattomista pyrkimyksistämme ylläpitää ”yhteisöllisyyttä”.
Banaali pahuus leviää – ja levittää virusta – katteettoman optimismin kaavussa, petollisina mielikuvina siitä, ettei juuri meidän arkisilla toimillamme olisi kaukaisiin lähimmäisiimme kohdistuvia kohtalokkaita kerrannaisvaikutuksia. Mutkikkaan tartuntaketjun myötä minulle vieras vanhus voi kuolla kuukauden kuluttua, jos pistäydyn baarissa tänään, ja siksi juuri minun on vältettävä vältettävissäni olevia kontakteja.
Ennen rokotusten suomaa laumasuojaa elämme itsepetoksen vallassa, ellemme ymmärrä, että olemme itse jatkuva uhka toisten hengelle ja terveydelle. Se edellyttää syyllisyyden käsitettä. Mikä tahansa tilanne voi olla syyllisyyden häiritsevä hetki.
Syyllisyyden voi aina sovittaa ja hyvittää. Kuten uskonnolliset ihmiset sanoisivat, synnit voi saada anteeksi. Mutta ilman syyllisyyden käsitettä moraalisen vastuun merkitys hämärtyy.
Sami Pihlström
Kirjoittaja on uskonnonfilosofian professori Helsingin yliopistossa.
Vieraskynät ovat asiantuntijoiden puheenvuoroja, jotka HS:n toimitus on valinnut julkaistaviksi. Vieraskynissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä, eivät HS:n kannanottoja. Kirjoitusohjeet: www.hs.fi/vieraskyna/.