Sinivalkoinen sydämeni sykähti, kun Sitra pyysi minua vuoden 2000 tienoilla vetämään projektia, jossa uudistaisimme suomalaista hyvinvointivaltiota. Mukaan oli saatu tärkeät eturyhmät ja parhaat asiantuntijat ratkomaan hyvinvointivaltion syvää kriisiä.
Ensimmäisen työpajan alussa ehdotin, että tilannekuvan selkeyttämiseksi jakautuisimme aluksi hyvinvointivaltion leikkausten kannattajiin ja vastustajiin ja kumpikin ryhmä esittäisi omat ideansa.
Jäätävä hiljaisuus, joka laskeutui huoneeseen, on kirkkaana muistissani. Leppoisasti kahvitellut joukko jäykistyi pöytiensä taakse. Tilanne laukesi vasta, kun minua kokeneempi moderaattori nousi ylös lempeä hymy kasvoillaan ja jakoi joukon rauhoittavasti puhellen pienryhmiin erilaisten tehtävien pariin. Kirjoitimme lopulta projektista Mikko Kauton kanssa pienen kirjan, johon listasimme hyvinvointivaltion haasteet. Surukseni voin todeta, että kirja toimii yhä oikein hyvin: kaikki haasteet ovat tallella, yksikään ei ole ratkennut.
Suomalaisen hyvinvointivaltion kriisistä tulee mieleen perheterapian tuntema huonosti toimiva dysfunktionaalinen perhe, joka on salaa sitoutunut ylläpitämään yhteistä ongelmaa. Perheen elämä pyörii yhteisen ongelman ympärillä, ja kaikki yrittävät ratkoa ongelmaa kiivaasti, mutta tuloksetta. Sama pätee hyvinvointivaltioon.
Miksi perheet jumittavat ongelmissaan? Yksi syy on haluttomuus kohdata todellisuutta. Kuten saippuasarjoista tiedämme, ongelmiin on helppo rakastua: kriisillä on viihdearvoa, se tekee elämästä todentuntuista. On kiva jahdata syyllisiä, pelastaa uhreja sekä elättää haavekuvia omasta sankaruudesta ja jossakin odottavasta onnellisesta lopusta.
Suomessa hyvinvointivaltion kriisin ytimessä on sen kalleus ja suuri koko. Arvostettu tanskalainen tutkija Bent Greve osoittaa tuoreessa kirjassaan Myths, Narratives and Welfare States tutkimusnäyttöön perustuen, että näihin ongelmiin ei ole poppakonsteja. Greve kumoaa myyttejä: työttömät eivät ole laiskoja, kannustimissa on joskus ongelmia, veroalet eivät tuo kaikille kasvua ja leikkaukset poikivat lisää ongelmia. Toisaalta hyvinvointivaltiota ei ole leikattu rajusti.
Greven analyysi pätee myös Suomeen. Mallimme ei ole erityisen antelias. Siinä on kuitenkin yksi ero verrattuna muihin Pohjoismaihin: Ruotsilla, Tanskalla ja Norjalla on hyvin rahaa verrattuna Suomeen.
Tämän ongelman ytimessä ovat suomalaiset yritykset, jotka eivät pysy muiden Pohjoismaiden tahdissa. Ehkä hyvinvointivaltion kriisissä on myös kyse siitä, että väärät ihmiset puhuvat vääristä asioita. Uudistuksia voi ja pitää tehdä, mutta sosiaalipolitiikoilla, valtiovarainministeriön kamreereilla tai edes ekonomisteilla ei ole viisautta siihen, miten yritysten menestys syntyy. Löytyisikö yritysten johtajia tai propellipäitä, jotka kertoisivat, mitä on tehtävä? Nyt yritysjohtajatkin keskittyvät tulo- ja sosiaalipolitiikkaan, mutta eikö kannattaisi miettiä myös omaa rootelia: mikä elinkeinoelämää vaivaa?
Olen haastatellut menestyneiden yritysten johtajia siitä, miten yritysten menestys syntyy. Harva puhuu kiky-tunneista tai paikallisesta sopimisesta. Sen sijaan puhutaan huippuosaajien tarpeesta, ihmisten johtamisesta ja rahasta. Pitäisikö siis koulutusta uudistaa tai osaajia etsiä muualta? Vai ovatko pääomat alisuoriutujia, konservatiivisia eläkerahastoja tai vanhaa rahaa, joka ei uskalla tai osaa kasvattaa uusia bisneksiä? Mikä valtion yritystuissa mättää? Vai lähetäänkö tiedustelupartio Tanskaan, jossa yritykset pärjäävät mainiosti ilman erityisiä luonnonvaroja? Kaikki ideat olisivat tervetulleita.
Joka tapauksessa tuntuu kohtuuttomalta kaataa vastuu yritysten uudistumisen ongelmista neet-nuorten, pienten lasten äitien ja ammattinsa menettäneiden ikääntyneiden työmiesten niskaan. Veikkaan, että heidän voimillaan tämä ei käänny.
Kirjoittaja on viestinnän professori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.