Poliittinen väkivalta teki paluun - Mielipide | HS.fi

Poliittinen väkivalta teki paluun

Yhteiskunnan kannalta on sietämätöntä, jos poliittiseen väkivaltaan syyllistyneitä ei saada vastuuseen teoistaan.

23.3. 2:00 | Päivitetty 23.3. 6:14

Perussuomalaisten Keski-Suomen vaali­päällikön Pekka Katajan murha­yritys saa pohtimaan, onko poliittinen väki­valta palaamassa.

Ellei sisällis­sotaa oteta lukuun, poliittiset murhat ovat Suomessa olleet harvinaisia. Venäjän ajan lopulla murhattiin kenraali­kuvernööri N. I. Bobrikov ja pari virka­herraa. Itsenäisyyden alku­taipaleella helmikuussa 1922 ammuttiin sisä­ministeri Heikki Ritavuori, joka ajoi puna­vankien armahtamista eikä tukenut sota­retkeä Itä-Karjalaan.

Lapuanliikkeessä väkivalta ja etenkin sen uhka näyttelivät olennaista roolia. Kuolonuhrien pääluku jäi vähäiseksi, sillä muilutusten tarkoitus ei ollut tappaa vaan pakkokyyditä punikkeja, pahimmat itärajan taakse. Siellä heitä sitten ammuttiin Suomen muka lähettäminä vakoojina.

Oikeiston nokkamiehet P. E. Svinhufvud ja J. K. Paasikivi panivat lopulta lapuanliikkeelle rajan.

Viime sotien jälkeen Suomessa ei ole tehty yhtään poliittista murhaa, mutta kaksi ihmistä sai surmansa Kemin lakossa elokuussa 1949. Nainen suojautui kuorma-auton alle, mutta se lähtikin liikkeelle; nuori mies kuoli pistoolin luotiin, eikä koskaan ei saatu tietää, kenen käsi piteli asetta.

Selitystä murhatöiden vähyyteen on haettu lainkuuliaisuudesta ja luottamuksesta viranomaisiin, mitä ulkomailla usein ihmetellään. Nythän se on (ainakin toistaiseksi) näkynyt pandemian vaiheilla. Toinen tekijä on sisällissodan kokemus. Ensin se ruokki levottomuutta, mutta ajan mittaan voitti toinen päätelmä: väkivallan tie voi viedä synkkiin syövereihin. Vuoden 1956 yleislakon tiukan johtamisen taustalla häämötti ajatus, että nyt ei mennä niin kuin viimeksi, marraskuun 1917 suurlakossa.

Kenties sisällissodan varjo hillitsi vielä 1970-luvun alun vasemmistonuoria, joiden tuoreessa muistissa oli Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Monissa maissa, selvimmin Saksassa ja Italiassa, nuorisoliikkeestä sikisi myös terrorismia, mutta Suomessa ei ollut lähelläkään.

Pohjoismaisten yhteiskuntien luonne ei ollut terrorismille otollinen, vaikka aavistuksen alttiimpia Skandinaviassa oltiin. Palestiinalaisten sissikoulutuksessa oli jopa ruotsalaisia (tietenkin poliisin agentti), mutta tiedossa ei ole ketään täältä.

Terrorismi torjuttiin taistolaisten piirissä, mutta ei se mentaalisesti kaukana ollut. Sen havaitsi Christer Kihlman romaanissaan Kallis prinssi (1975). Kun hakeuduin jatko-opintoihin Milanoon vuonna 1982, metroasemalla oli juuri ammuttu ikäiseni nuorimies terroristina. Hänen vaiheidensa alkupää näytti aavemaisen tutulta: koululaisradikalismia, Vietnam-liikettä ja sitä rataa.

Nyt väkivallan kynnys tuntuu madaltuneen. On potkittu päähän tai rintaan, tönitty, heiluiko jossain puukkokin. Soveltuisiko tähän vanha kunnon porttiteoria? Kun netissä on niin helppo uhkailla anonyymisti, siihen tottuu, ja muutamalla pälähtää päähän jatkaa livenä.

On kuitenkin eri asia tunkeutua kotiin ja hakata kuusikymppisen miehen kalloa vasaralla. Yhteiskunnan kannalta on sietämätöntä, jos tekijöitä ei saada vastuuseen teostaan. Vielä huonompi on viesti, että teosta voi selvitä yhtä vähällä kuin lakia valmistelevien virkanaisten (tai ­ministerien) uhkaamisesta raiskauksella.

Poliittisen kudoksen ja edustuksellisuuden idean hapertuminen näkyy siinä, miten Helsingin kokoomuksen riveissä hirttää kiinni. Hamutaan ääniä flirtillä väkivallan suuntaan. Haaveillaan kaupungista ilman kommunisteja (isokin uhka!), usutetaan ajamaan tiellä istuvien protestoijien päälle. Useimmiten tällainen myötäily hyödyttää idean ”omistajia” enemmän kuin peesaajia.

Joitakin vuosia sitten voitiin haikailla, että väkivalta on aliarvostettu keino ratkaista ongelmia. Enää ei tarvitse. Se on täällä tänään.

Kirjoittaja on poliittisen historian professori Helsingin yliopistossa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide