Kriisin koettelema Suomi hakee psyykkistä turvaa pykäläviidakosta - Mielipide | HS.fi

Kriisin koettelema Suomi hakee psyykkistä turvaa pykäläviidakosta

Lakiuskoisuudella on myös varjopuolensa, mutta psykohistoria on vain yksi selitys koronasekoilulle.

6.4. 2:00 | Päivitetty 6.4. 8:12

Saksassa syntynyt ja 1900-luvulla elänyt psykoanalyytikko Erik Erikson tunnetaan psykohistorian isänä. Kun natsit alkoivat polttaa Sigmund Freudin kirjoja 1930-luvulla, Erikson pakeni Yhdysvaltoihin. Toisen maailmansodan loputtua hän laati muistion Yhdysvaltain jälleenrakennusta suunnittelevalle komitealle. Erikson kirjoitti, että kriisissä jokainen kansakunta taantuu ja tekee sen omalla tavallaan: kun vaara uhkaa, yhteiskunnat hakevat turvaa syntyhistoriansa tunteista ja elävät niitä uudelleen.

Voisiko tämä koskea myös Suomea koronaviruskriisissä?

Ei tietenkään. Me eroamme muista siinä, että täällä kriisiä ei hoideta tunteella vaan järjellä. Valtioneuvosto hioo yökausia yksityiskohtaisia lakeja ja asetuksia, jotka sitten oppositio ja lainoppineet ruotivat silpuksi järkiseikkoihin vedoten. Julkisuudessa selvitellään käskyvallan ja toimivallan rajoja, pykäliä, asetuksia ja ohjeistuksia. Poliitikot, asiantuntijat ja virkamiehet puhuvat mutkikkain lausein juridiikkaa nuotilla, josta Franz Kafkakin olisi kateellinen. Kansa seuraa kotikatsomoissa, millainen pykälä systeemin syövereistä putkahtaa.

Tätä kaikkea katsoessa mieleen nousee eräs iäkäs ja jo vähän väsynyt maaherra Wibelius. Ollaan Vänrikki Stoolin tarinoissa Suomen sodassa 1800-luvun alussa, venäläiset miehittävät Suomea ja heidän komentajansa uhkaa häätää suomalaisten sotilaiden perheet kodeistaan. Maaherra Wibelius asettuu poikkiteloin. Vaatimus on laiton, sillä laki kieltää omaisten rankaisemisen ja Venäjä on luvannut kunnioittaa maan lakeja. Argumentti puree, komentaja antaa periksi ja Runebergin runo huipentuu maaherran julistukseen: ”Laki, ennen mua syntynyt, myös jälkeheni jää.”

Runebergin esikuvana oli miehitettyyn Kuopioon keväällä 1808 jäänyt Savon maaherra Olof Wibelius, joka kirjelmöi venäläisten ylipäällikön kanssa. Albert Edelfelt ikuisti hänet sortovuosien alkaessa vuonna 1899 tauluun, jonka kopiot ovat roikkuneet monen suomalaisen tuomarin seinällä. Samaisena vuonna pensseliin tarttui myös Edvard Isto, jonka taulussa Venäjän kaksipäinen kotka yrittää riistää lakikirjan Suomi-neidolta.

Laki oli Suomen turva 1800-luvulla, ja ehkä siksi haemme siitä nyt turvaa. Päättäjille se on ainoa mahdollinen selkänoja, sillä vastaavasti kaikkein suurin uhka on, jos poliittinen päätöksenteko politisoituu. Äänestäjä voi toki kysyä, eikö politiikan pitäisikin olla poliittista ja uurnilla sitten tavataan. Se ei ole Suomessa toimiva argumentti vaan herättää pikemminkin pahennusta vastuuttomana järkiperäisyyden rienaamisena.

Lakiuskoisuudella on kuitenkin myös varjopuolensa. Eriksonia soveltaen se voi olla myös taantumista vaaran hetkellä. Vaikka pinnalta etenemme järkiperäisesti, psykologia tuntee myös taantumisen, jossa lapsuuden maisemaan juututaan siten, että turvallisuudentunnetta haetaan jankkaamalla loputtomiin pienistä yksityiskohdista ja niiden ratkaiseminen tuntuu olevan koko kriisin avain.

Psykohistoria on vain yksi selitys koronasekoilulle. Voi tietenkin olla, että hallitus ei erota isoja asioita pienistä, tai että lainvalmistelussa asiantuntijoita kuullaan liian myöhään, tai että ministereillä ei ole otetta puolueisiinsa. Joka tapauksessa näyttää siltä, että oman aikamme wibeliukset ovat sotkeutumassa lankoihinsa.

Yksityiskohdista jankkaavista puhujista tulee etäisiä ja byrokraattisia, ja motivoiva johtajuus katoaa. Virkamiehiä ja asiantuntijoita tämä ei haittaa – heidän tuolinsa ei heilu eikä heidän tarvitse ajatella, ymmärtääkö kukaan sitä, mitä he sanovat. Mutta poliittisille päättäjille tämä voi olla isompi ongelma: heidän täytyy lunastaa kansalaisten tuki säännöllisesti.

Olipa syy mikä tahansa, jos olisin ministeri, palkkaisin nopeasti edes yhden tavallista puhekieltä osaavan avustajan. Perussuomalaisten nouseva kannatus on hallitukselle myrskyvaroitus: pykälien takaa on tultava esiin ja puhuttava ihmisille selkeästi.

Kirjoittaja on viestinnän professori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide