Seuraan saattohoidon omaishoitovapaaseen liittyvää keskustelua naapurimaasta Ruotsista. Työskentelen palliatiivisella osastolla sosiaalityöntekijänä Malmössä. Työssäni seuraan päivittäin läheisten tilannetta saattohoitoa saavan potilaan rinnalla.
Suomessa omaishoitovapaa tarkoittaisi saattohoitopotilaan omaisen viiden päivän palkatonta vapaata, jonka voi käyttää potilaan avustamiseen (HS 2.4.). Ehdotus sinänsä on tervetullut, mutta sen sisältö on puutteellinen. Lakiuudistuksessa käytetään sanaa omainen, joka rajoittuu perhesuhteessa oleviin. Näkemykseni mukaan sana läheinen sopii tässä tilanteessa paremmin. Kaikilla potilailla ei ole omaisia, läheinen voi olla hyvä ystävä tai naapuri. Perhesuhde ei sanele läheisyyttä, vaan potilas itse määrittää, kuka on hänen läheisensä.
Viisi päivää on – anteeksi vulgaari mutta niin pätevä ilmaus – kuin pieru Saharassa. Saattohoito kestää pitkään, ja siinä on useita vaiheita, joiden aikana potilaan kunto vaihtelee. Usein potilas haluaa olla kotona kuolemaan saakka, ja kuolema kotona on monessa tapauksessa paras vaihtoehto.
Kuten erikoislääkäri Eero Vuorinen totesi (HS Mielipide 13.4.), kustannukset sairaalahoidossa ovat aina korkeammat kuin kotihoidossa. Läheisten panos on korvaamaton. Läheisille taas mahdollisuus olla kuolevan lähellä on korvaamaton. Kysymys ei ole rahasta, vaan ajasta, joka on loppumassa.
Taloudella on kuitenkin merkitystä. Kun läheiselle tarjotaan mahdollisuus potilaan ja myös itsensä hoitamiseen, puhutaan ennalta ehkäisevästä ja siten taloudellisesti kannattavasta toiminnasta. En näe viiden päivän palkattoman vapaan auttavan läheisten jaksamista muuten kuin kosmeettisesti. Saattohoidossa oleva potilas on usein viimeisinä päivinään tietoisuuden tuolla puolen. Mahdollisuus kanssakäymiseen on poissa.
Ruotsissa saattohoitovapaa on Kelan (Försäkringskassan) korvaamaa. ”Läheisraha” on sidottu potilaaseen ja sen määrä on sata päivää. Päiviltä korvataan 80 prosenttia palkasta.
Potilas itse määrittää, kenellä on oikeus käyttää läheisrahaa, ja päivien jakaminen tapahtuu läheisten kesken. Sangen harvoin nämä sata päivää tulevat käytetyksi kokonaisuudessaan, mutta läheiset ovat kiitollisia mahdollisuudesta hoitovapaaseen. Läheisten henkinen kuormitus, huoli ja surutyö otetaan vakavasti.
Palliatiivisessa hoidossa hoidetaan kipua, joka ei ole vain fyysistä. Sosiaalinen, psyykkinen ja eksistentiaalinen kipu ovat vahvasti mukana kuoleman lähestyessä. Läheisten läsnäolo auttaa kipuun, johon ei ole pilleriä.
Uuden elämän alussa vanhemmat saavat mahdollisuuden tutustua perheen uuteen ihmiseen olemalla poissa töistä. Samalla tavalla elämän lopussa tulee olla mahdollisuus valmistautua hyvästijättöön ja läheisten elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen.
Sanna-Leena Rinne
sosiaalityöntekijä palliatiivisella osastolla
Malmö, Ruotsi
Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, joita HS:n toimitus valikoi ja toimittaa. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.
