Hallitus on pohtinut tällä viikolla, miten hallituskauden ensimmäinen puolisko meni ja miten jälkimmäisen puoliskon pitäisi mennä. Nyt kun hallitus – kuntavaalien alla – tarjoaa arvioita omista saavutuksistaan ja aikeistaan, tulkintoja tulee äänestäjän kuluttajansuojan nimissä hieman avata.
Budjettikehysneuvottelujen tärkein teema ei ollut koronaviruspandemia vaan työllisyys ja työllisyyden kautta hyvinvointivaltion rahoitus.
Kun hallitus muistaa kiitoksella ratkaisujaan, joita koronaviruksen suitsimisen nimissä on tehty, silloin hallitus tarjoaa samalla selitystä tekemättä ja saavuttamatta jääneille asioille.
Hallitus on sitä paitsi sekä onnistunut että epäonnistunut pandemian hillinnässä. Suomi on päässyt aika vähillä uhreilla, mutta osa onnistumisesta menee kansalaisten valistuneisuuden piikkiin.
Pelkkää itsekehua on turha valistuneelle äänestäjälle tarjota. Pandemiaohjeita on annettu ristiin rastiin, ja eduskunnalle on tarjottu lakiesityksissä sutta ja sekundaa. Vieläkään ei ole saatu tartuntatautilakiin kohtaa, joka tarjoaisi mahdollisuuden vaatia matkailijoilta Suomen rajoilla todistusta ennakkoon tehdystä negatiivisesta koronavirustestistä.
Merkillistä on sekin, että hallituspuolueiden edustajat ja jopa ministerit ovat viime aikoina vaatineet hallitukselta toimia. Yhtä aikaa ollaan päättämässä ja vaatimassa päättäjiltä enemmän tekoja. Tuota tartuntalain muutosta vaati muuten sisäministeri Maria Ohisalo (vihr).
Lukuohjeita tarvitaan työllisyyspäätöksiinkin. Suomen kyky pitää yllä hyvinvointivaltiota heikkenee, jos väen ikääntyessä työllisyysastetta ei saada nousuun. Hallituksella – kuten aiemmillakin hallituksilla – on työllisyystavoitteensa, mutta ne ovat alistettuja tälle isolle päämäärälle.
Juha Sipilän (kesk) johtama hallitus pääsi tavoitteeseensa. Ehkä hyvän suhdanteen kannattelemana, mutta pääsi kuitenkin.
Sanna Marinin (sd) hallitus on puskuroinut tavoitteensa niin, että arvioijan on vaikeaa päästä hallituksen onnistumista mittaamaan. Tavoite on 80 000 uutta työllistä vuoteen 2030 mennessä. Hallitus on siis vastuullisuuden suhteen niin epäitsekäs, että se jättää ison osan vastuusta seuraavalle tai seuraaville hallituksille.
Toisaalta hyvä pohjatyö ratkaisee senkin, millainen jälki tulee kevään ulkomaalauksissa. Pohjatyötä voi vaikka arvioida niin yksinkertaisella tavalla, että katsoo, onko sitä tehty.
Valistunut politiikan kuluttaja hätkähtää, jos hallitus tulkitsee edenneensä kohti työllisyystavoitettaan pelastamalla pandemiaelvytyksellä työpaikkoja.
Älä usko. Näitä työpaikkoja ei pidä laskea 80 000 uuden työllisen tavoitteeseen. Elvytys oli paikallaan, mutta tavoite on hyvinvointivaltion rahoituspohjan vahvistaminen. Tavoite ei lähene, jos työllisyysaste ei nouse.
Jos on tarkoitus kiihdyttää vauhtia, niin äkkipysähdyksen pelastaminen hitaaksi etenemiseksi ei tarkoita sitä, että vauhti olisi hieman kiihtynyt.
Hallitus voi myös kertoa, että työllisyysideoita viedään nyt työmarkkinajärjestöjen pohdittavaksi työryhmiin. Tämä malli ei enää toimi. Paikallisesta sopimisestakin väännettiin vuosia tuloksetta. Työllisyyden noston pohjatyöksi tällaiset ideat voidaan hyväksyä vain, jos hallitus antaa työryhmille lyhyen toimikauden, tarkan tehtävän ja kertoo, että hallitus päättää, jos tulosta ei ole tullut ajoissa.
Työllisyysasteen nostossa tulisi olla myös hintatietoisuutta. Jos satasen työpanos saadaan aikaiseksi ottamalla tonnin potti yhteiskunnan kukkarosta, hallitus ei etene kohti perimmäistä tavoitetta: hyvinvointivaltion rahoituspohjan vahvistamista.
Suomen talouskasvu kiihtyy pandemian heiketessä. Työllisyysasteen nousua hidastavia rakenteellisia ongelmia se ei poista, eikä nopean kasvun aika jatku kauan. Joten valistunut äänestäjä ei hyväksy talouskasvua hallituksen työllisyyskeinoksi.
Hallitus on jankuttanut kehysriihen alla, että ”nyt ei ole aika pohtia julkisen talouden tasapainotusta”. Kriittinen äänestäjä tajuaa, että tämä viittaa hallituksen kykyyn tehdä päätöksiä – ei siihen, etteikö nyt olisi ihan oikea aika pohtia tasapainotusta.
Kirjoittaja on HS:n pääkirjoitustoimittaja.