Taittaako kannatuskriisi keskustan selkärangan? - Mielipide | HS.fi

Taittaako kannatuskriisi keskustan selkärangan?

Voimasuhteet ovat muuttuneet. Vuodesta 1937 vallinnut punamulta-akseli on katkennut eikä korjaudu ennalleen.

4.5. 2:00

Kimmo Rentola­

Tuskin kannattaa kiistää, että äskeisen kriisin ydin oli keskustan kannatuksen ja identiteetin kriisi.

Keskusta kokee yhä olevansa suur­puolue. Samaten Ruotsi usein esiintyy kuin suur­valta, vaikka kyky meni Pultavassa yli 300 vuotta sitten. Samoin on Turkin laita. Identiteetit istuvat lujassa.

Sitkeää on ollut myös maalaisliitto-keskustan kannatus, joka on Suomen poliittisen historian kummajaisia. Muualla Euroopassa agraarien aurinko laski aikaa sitten.

Jo 1950-luvulla keksittiin, että maaltamuutto, teollistuminen ja kaupungistuminen kuihduttavat maalaisliiton. Kohta jo toisteltiin auringonlaskun puoluetta.

Toisen aallon toi 1980-luvun lopun sinipuna, joka vei keskustan ulkopoliittisen esikoisoikeuden. Moni iloitsi, että entinen isäntä oli viimein kammettu kuskipukilta. Ja sitten veret seisauttava vaalivoitto palautti puolueen ohjaksiin.

Kolmas kerta toden sanoo? Taittaako pitkittynyt kannatuskriisi nyt viimein selkärangan?

Sitkeyden yksi selitys on keskustan kahtalainen luonne. Toisaalta se on luokka- ja maakuntapuolue, yhä sinnikäs ja härski – kuten turveasiassa. Kuka on jakanut enemmän verorahaa mieluisiin tarkoituksiin kuin keskusta? Ja toisaalta se on syvään juurtunutta poliittista kulttuuria, joka ei nojaa vain elinkeinoon.

Toinen selitys sitkeyteen on sijainti politiikan kentällä. On saanut puhua kannatusta isommalla äänellä ja tilaisuuden tehdä diilejä eri suuntiin, ja usein on ollut hoksnokkaa ja taitoa käyttää tilaisuudet maksimaalisesti. ”Kepu pettää aina” -hokema perustuu juuri sijaintiin. Teen näin, koska voin.

Kaksilla korteilla pelattiin jopa kylmää sotaa. Maalaisliitossa parveili KGB:n asiakkaita, mutta puheenjohtaja Johannes Virolaisen tuntumasta pidettiin myös CIA ajan tasalla. Yhdet ja samat kepulaiset olivat yhtäällä idän ylimpiä ystäviä mutta pohtivat toisaalla brittien kanssa, miten rajata Moskovan vaikutusta. Jos peli arvattiin, ei se välttämättä ollut Suomelle haitaksi.

Nyt pelitila kapenee. Voimasuhteet ovat muuttuneet. Sdp ja keskusta eivät enää voi kahdestaan sanella kaapin paikkaa. Vuodesta 1937 vallinnut punamulta-akseli on katkennut eikä korjaudu ennalleen.

Käynnissä on uutta blokkiutumista: vihreät liukuvat vasemmalle, perussuomalaiset pyrkivät kokoomuksen oikealle puolelle.

Tiukka jako kahteen ei ole keskustan etu. Kaarros oikealle Sipilän–Bernerin linjalla iski suonta, mutta myös yhteys vasemmalle hiertää, vaikka sieltä on lypsetty enemmän kuin oikealta. Asemaa hankaloittaa elinkeinoelämän hanakkuus luokkataisteluun, ikään kuin vasemmisto­vetoinen hallitus ei Suomessa enää olisi lainkaan legitiimi.

Jos köyhän asia jo onkin sivussa, keskustan perinteessä on yhä tuhdisti maahenkeä, osuustoimintaa ja muuta. Sitä on työlästä väkisin painaa oikeiston talousruotuun, eikä jakopuolueen uskottavuus menokurin pitäjänä ole kaksinen.

Keskusta on sitkeä eläjä, mutta ei ole poissuljettua, että se hiertyy ristipaineissa vähiin. Mitä on jäljellä Italiaa yli 40 vuotta hallinneista kristillisdemokraateista? Jos keskusta täältä häviää, sitä voi tulla ikävä. Vaikka puolueessa on varjopuolensa, sillä on roolia yhteiskunnan vakauden ja vastuullisuuden kantajana.

Ja kuka täyttäisi sen tilan? Keskikentälle ei nyt ole tulijoita, ei vihreitä eikä perussuomalaisia. Jälkimmäisillä on juurensa maalaisliitossa, mutta ne ovat Timo Soinin mahalaskun jäljiltä enää seitinohuet. Pystyisikö puolue kuntavaaleissa omimaan maakuntien ääntä? Silloinkin se olisi vain maalaisliiton rujo poikapuoli, jos saa soveltaa Aleksandr Puškinin Vaskiratsastajan kuvaa Suomesta: luonnon surullinen poikapuoli. Ennen aikaan jokainen venäläinen osasi tämän säkeen.

Kirjoittaja on poliittisen historian professori Helsingin yliopistossa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide