Kansanmurhan kiistämisestä on tullut nyky-Turkin kehityksen este - Mielipide | HS.fi

Kansanmurhan kiistämisestä on tullut nyky-Turkin kehityksen este

Armenialaisten, assyrialaisten ja kreikkalaisten eliminointi vuosina 1914–1918 on historiallinen tosiasia, ja kaikkien pitäisi tunnustaa se.

5.5. 2:00 | Päivitetty 5.5. 7:11

Armenialaisten ensimmäisen maailman­sodan aikainen kohtalo Osmanien valta­kunnassa nykyisen Turkin alueella on noussut jälleen esiin, kun Yhdys­valtojen presidentti Joe Biden tunnusti sen kansan­murhaksi. Tapahtumat muistuttavat juutalaisten toisessa maailman­sodassa kokemia kauheuksia.

Kun neuvotteluja Turkin EU-jäsenyydestä aloitettiin vuonna 2005, ­monet suomalaiset poliitikot ja toimittajat puhuivat ”niin sanotusta kansanmurhasta” tai epämääräisistä tapahtumista, joissa ”turkkilaisten mielestä” kuoli 300 000 ja ”armenialaisten mielestä” 1,5 miljoonaa ihmistä. Näkökulmien esittäminen tasaveroisina on voitto historiallista totuutta hämärryttävälle Turkin propagandalle.

Armenialaisten kohtalo vuosina 1914–1918 ei ole mielipidekysymys. Kansanmurha voidaan todentaa historiantutkimuksen keinoin.

Armenialaisten ja Osmanien valtakunnan muiden kristittyjen vähemmistöjen – assyrialaisten ja kreikkalaisten – eliminointi toteutettiin suunnitelmallisesti. Päätös taustoineen, tekijät ja käskyjen eteneminen tunne­taan varsin tarkasti, vaikka Turkki ei lupauksistaan huolimatta ole avannut maan arkistoja tutkijoille.

Hyvin perillä tapahtumista olivat Osmanien valtakunnassa ensimmäisen maailmansodan aikana toimineet saksalaiset upseerit ja diplomaatit. ­Armenialaisten kansanmurhan uskotaan inspiroineen ja rohkaisseen Adolf Hitleriä toteuttamaan tuhoamis­ohjelmansa natsi-Saksan hallitsemilla ­alueilla toisen maailmansodan aikana.

Vuosien 1914–1918 kansanmurhassa sai luotettavimpien arvioiden mukaan surmansa 1,3–1,5 miljoonaa armenialaista, 500 000 assyrialaista ja 500 000 kreikkalaista kristittyä. Suuri osa heistä menehtyi jo kesän 1915 aikana. Miehet yleensä surmattiin, naiset ja lapset pakotettiin satojen kilometrien mittaisille kuolemanmarsseille.

Haavat ovat yhä auki. Järjestelmällisen tuhoamisen kohteeksi joutuneiden kansanryhmien kärsimystä ei ole koskaan kunnolla käsitelty ja hyvitetty – ero juutalaisten kohtalon käsittelyyn holokaustin jälkeen on suuri.

Surmattujen suuri määrä on vain osa tragediaa. Vainon kohteeksi joutuneiden omaisuus, kodit, tehtaat, kaupat, kirkot ja luostarit tuhottiin, ryöstettiin tai otettiin laittomasti valtion haltuun.

Armenialaiset ja assyrialaiset menettivät isänmaansa, jossa he olivat eläneet vähintään 2 500 vuoden ajan, assyrialaiset jopa neljä vuosituhatta. Tässä on yksi syy, miksi asiasta puhuminen on Turkille vai­keaa. Toinen syy on uhreilta ryöstetty omaisuus, jonka korvaaminen tulisi Turkille kalliiksi.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1919 Damat Ferid Pashan hallitus myönsi kansanmurhan tapahtuneeksi, ja sen toteuttajat saivat kuolemantuomioita. Turkin tasavallan perustajan Mustafa Kemal Atatürkin valtakaudesta alkaen maan hallitukset ovat kuitenkin jyrkästi kiistäneet kansanmurhan ja jatkaneet vähemmistöjen sortoa.

Ennen vuotta 1914 kristityt muodostivat kolmanneksen maan väestöstä, nyt heitä on nykyisin tuskin promillea enempää.

Kansanmurhan tunnustaminen ei ole vain poliittinen ja moraalinen kysymys. Jotkut turkkilaiset intellektuellit, kuten Taner Akçam ja Orhan ­Pamuk, pitävät asian rehellistä käsittelyä tärkeänä nimenomaan Turkin itsensä kannalta. Akçam on nimittänyt turkkilaisten asennetta kollektiiviseksi neuroosiksi.

Kansanmurhan kiistäminen estää turkkilaisia näkemästä ja tunnustamasta tosiasioita. Jo pelkkä anteeksipyyntö voisi johtaa esimerkiksi suhteiden normalisoimiseen Armenian ja Kreikan kanssa sekä helpottaisi vieläkin vainottujen ja diasporassa elävien assyrialaisten asemaa.

Ennen kaikkea kansanmurhan tunnustaminen vapauttaisi Turkin henkisestä painolastista, joka vaikeuttaa turkkilaisten henkistä integroitumista Eurooppaan ja eurooppalaisiin arvoihin. Suomikin voisi edistää tätä prosessia liittymällä kansanmurhan tunnustaneiden valtioiden joukkoon.

Simo Parpola ja Serafim Seppälä

Parpola on assyriologian emeritusprofessori. Seppälä on systemaattisen teologian ja patristiikan professori Itä-Suomen yliopistossa.

Vieraskynät ovat asiantuntijoiden puheenvuoroja, jotka HS:n toimitus on valinnut julkaistaviksi. Vieraskynissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä, eivät HS:n kannanottoja. Kirjoitusohjeet: www.hs.fi/vieraskyna/.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide