Toimittaja Mattiesko Hytönen kierteli kesällä 1990 Helsingin suurkisoissa katselemassa urheilijatyttöjä ja kirjoitti heistä (HS 10.6.1990).
Ratsastajilla oli Hytösen mukaan löysät takamukset. Eläintarhan kentällä juoksi tyttö kaksiosaisessa uimapuvussa, josta Hytönen ei pitänyt. Tenniksen Suomen mestari oli kiinteä, mutta hänen lyöntikätensä oli paksumpi kuin toinen.
”En ole koskaan ymmärtänyt niitä miehiä, jotka nauttivat seuratessaan, kuinka kaksi naista lyö tennispalloa ja ääntelee. Minä ymmärrän itseäni. Pidän siitä, kun naistennispelaaja valmistautuu syöttämään ja sujauttaa tennispallon hameensa alle”, Hytönen kirjoitti.
Taitouimareista Hytönen löysi avointa seksiä mutta ilmoitti lopulta pitäneensä eniten siitä, kuinka naisvoimistelijat kumartelivat Pallokentällä takamukset pystyssä.
Mitä nuoret maajoukkuenaiset 31 vuotta sitten ajattelivat luettuaan jutun Helsingin Sanomista?
Ajattelimme, että nöyryytämme Hytösen fyysisesti ja nauramme päälle, jos hän sattuu osumaan kohdalle vaikkapa Kisahallin käytävillä. Hytönen uhosi julkisesti omasta voimailuharrastuksestaan, mutta meistä hän oli lyhyenläntä pulkannaru.
Mattiesko Hytönen vuonna 1997.
Hytönen kehitteli 1990-luvulla toimittajabrändin halventamalla juttujensa kohteita tavoilla, joissa vain mielikuvitus oli rajana. Urheilijoita esineellistänyt teksti oli siinä sarjassa kevyt sormiharjoitus.
Kun tekstiä urheilijatytöistä lukee nyt uudestaan, se tekee mieli tulkita tahalliseksi parodiaksi tietynlaisesta asenteesta naisten urheiluun. Maailma on muuttunut sen verran, ettei juttua enää julkaistaisi lehdessä edes vitsinä, mutta sen ydin ei ole kadonnut urheilujuttujen lukijakommenteista eikä sosiaalisesta mediasta: olennaista urheilijanaisessa on joidenkin mielestä ulkonäkö.
Urheilussa kosiskellaan yhä tätä yleisön osaa näyttämällä naisista paljasta pintaa. Viime vuosina feminismissä on korostettu oikeutta pukeutua paljastavasti tulematta häirityksi. Hyvä olisi ajaa sitäkin, ettei kenenkään olisi pakko paljastaa pakaroitaan.
Pientä liikettä siihen suuntaan on näkyvissä. Norjan käsipalloliitto sai Euroopan tasolla aplodien kera läpi ehdotuksen, ettei naisten täydy enää rantakäsipallossa pukeutua pikkuruiseen bikinin alaosaan. Sääntömuutos pitäisi nyt saada läpi Kansainvälisessä käsipalloliitossa.
Telinevoimistelun EM-kisoissa toissa viikolla kolme Saksan joukkueen naista yllätti muut kilpailemalla pitkälahkeisissa voimistelupuvuissa. Saksan päävalmentaja Ulla Koch arveli, etteivät useimmat paikalla olijat luultavasti edes tienneet, että kokopuku on kilpailuissa sallittu. Kokovartaloasua on saanut käyttää vuodesta 2009, jolloin sääntöä muutettiin lähinnä muslimimaiden voimistelijoita varten.
Sarah Voss, 21, ilmoitti pukeutuneensa kokopukuun kiinnittääkseen huomiota lajiin liittyvään seksismiin.
”Tämä asu tuntuu mukavalta ja näyttää hyvältä, joten miksi ei”, Voss sanoi. Hän ilmoitti haluavansa olla esikuva nuorille voimistelijoille, jotta näiden ei tarvitsisi pelätä vartalonsa paljastamista vieraiden katseille.
”Toivomme, että tavallisissa asuissa olonsa epämukavaksi tuntevat voimistelijat rohkaistuvat seuraamaan esimerkkiä.”
Nähtäväksi jää, leviääkö käytäntö. Ehkä osa yleisurheilijoistakin haluaa housuihinsa enemmän kangasta. Jos bikinit antaisivat etua itse suorituksessa, miehetkin juoksisivat uimahousuissa.
Hytönen kirjoitti vuonna 1990 myös minun lajistani: ”Judosta ei ole minulle iloa. Naisjudokoilla on löysät sarkavaatteet, jotka kätkevät alleen mitä tahansa. Pane käsi sydämelle mies, joka valmennat naisjudokoita! Oletko koskaan kiihtynyt muusta kuin suojattiesi töppäilyistä, kun seisot tatamilla tyttöjesi keskellä?”
Oli ilo urheilla puvussa, jossa näkyviin tulee vain taito ja taistelutahto eikä tirkistelyyn tai takamuksen arvosteluun tarjoudu mahdollisuutta.
Kirjoittaja on HS:n pääkirjoitustoimittaja.