Uhka oman ammatin menettämisestä radikalisoi, ja se näkyy myös Suomen nykytodellisuudessa - Mielipide | HS.fi

Uhka oman ammatin menettämisestä radikalisoi, ja se näkyy myös Suomen nykytodellisuudessa

Turpeentuottajien protestoinnista käynnistynyt ketjureaktio näytti, miten talouden rakennemuutokset kuumenevat poliittiseksi polarisaatioksi.

18.5. 2:00

Siinä missä luonnon­tieteilijä voi usein käynnistää ketju­reaktion laboratoriossa, yhteis­kunta­tieteissä ei useinkaan voi näyttää, miten tutkitut ilmiöt toimivat. Pari viikkoa sitten koko Suomi kuitenkin näytti muuttuvan hetkeksi laboratorioksi, jossa kaikki saattoivat seurata tuoreen tutkimuksen kuvaamaa ketju­reaktiota reaali­ajassa.

Olemme tutkineet muutaman vuoden monitieteisesti talouden rakenne­muutosten poliittisia seurauksia: miten tieto­teollistuminen, maaltamuutto ja nyt myös vihreä siirtymä vaikuttavat ihmisten poliittisiin näkemyksiin. Aluksi uskottiin, että talouden murroksissa muutosten häviäjät radikalisoituvat: työnsä menettäneet äänestävät populisteja ja kiihdyttävät yhteis­kunnan polarisaatiota. Nyttemmin tämä oletus on osoittautumassa ainakin osin vääräksi.

Pari viikkoa sitten Helsingin yliopistossa järjestettiin politiikan tutkija Zhen Imin väitöstilaisuus. Im selvitti automaation, tietotekniikan ja robottien käytön poliittisia vaikutuksia eri puolilla Eurooppaa.

Im huomasi, että ihmiset, joilta automaatio on vienyt työt, jättävät usein kokonaan äänestämättä. Sen sijaan ne, joita töiden menettäminen vasta uhkaa, radikalisoituvat poliittisesti. Monet niistä, jotka paiskivat töitä automaation uhkaamissa ammateissa palvelualoilla ja teollisuudessa, kannattavat Euroopassa radikaaleja oikeistopuolueita, joihin myös perussuomalaiset luetaan. Usein uhatut myös kannattivat työttömyysturvan ehtojen kiristämistä.

Miksi uhka radikalisoi? Yksi selitys on identiteetti: omaan ammattiin kyt­keytyy usein syvempi ymmärrys sii­tä, kuka olen ja mikä arvoni on. Työn katoaminen on kova isku, joka usein lamauttaa ja vieraannuttaa politiikasta. Epävarmuus ja uhka oman ammatin katoamisesta saavat etsimään poliittisesti radikaaleja ratkaisuja. Taistelu identiteetin puolesta selittää myös sitä, miksi työttömyyden uhkaamat voivat kannattaa työttömyysturvan kiristämistä: on kunniallista vaatia kovia ehtoja sosiaalietuuksille.

Miten tämä näkyy reaalimaailmassa? Samaan aikaan vappuaattona kun Im puolusti väitöstään Helsingin yliopistossa, Eduskuntatalon edessä seisoi yli sata polttoturpeen tuottajien täysperävaunurekkaa, joiden ajajat käyttäytyivät Imin tulosten mukaisesti. Mielenosoittajat tekivät selväksi, että he olivat pohjalaisia eivätkä he olleet kiinnostuneita ­tukiaisista, vaan halusivat vain tehdä kannattavaa työtä.

Turpeentuottajien kapinasta käynnistyi myös ketjureaktio, jossa saattoi seurata hetki hetkeltä, miten talouden rakennemuutokset kuumenevat poliittiseksi polarisaatioksi. Vihreän siirtymän uhkaamien turpeentuottajien nostattama poliittinen paine kiertyi yliopistoille, kun tieteen leikkausten myötä tieteentekijöistä tuli turpeennostajien vastapooli. Pian kaksi häviäjien ryhmää taisteli kes­kenään.

Talouden myllerrykset syövät työtä ja tuovat epävarmuutta. Länsimaissa katoaa vuosittain kymmenesosa yritysten tarjoamista työpaikoista.

Etlan tutkijat arvioivat muutama vuosi sitten, että Suomessakin tuhoutuu joka päivä noin 500 työpaikkaa. Niiden tilalle tulee uusia töitä, mutta murros koskettaa monia, kun vuo­sittain yrityksissä syntyy ja kuolee arviolta noin 222 000 työpaikkaa. Samalla suuri muutto imee väkeä etelään ja kasvukeskuksiin.

Tuoreessa OECD:n raportissa näkyy maata halkova jakolinja: Itä- ja Pohjois-Suomessa luotetaan maan hallitukseen, kuntiin ja virkakuntaan selvästi vähemmän kuin muualla maassa.

Tämä murros heiluttaa luultavasti nytkin hallitusta, kun keskustan kannatus rapautuu ja pettyneet jättävät äänestämättä tai suunnistavat radikaalimpiin puolueisiin.

Mitä siis olisi tehtävä? Investointeja, koulutusta, suojaverkkoja ja uutta työtä totta kai. Mutta OECD suositti suomalaisille yksinkertaisesti myös vuoropuhelua. Tarvitsemme kaikki arvostusta sille, mitä olemme. Sitä voimme saada vain toisiltamme.

Yhteiskunnassa olisi hyvä ymmärtää, miten toiset elävät ja ajattelevat, sillä sitä kautta syntyy myös arvostusta toisia kohtaan. Synkät yksinpuhelut eivät yleensä auta, ei vaikka niitä pitäisi eduskunnan puhujapöntöstä aamuun asti.

Kirjoittaja on viestinnän professori Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide