Viime aikoina on keskusteltu paljon lasten ja nuorten mielenterveyden ongelmista. Vaikka suuri osa pärjää ihan hyvin, osalla heistä on yhä monimutkaisempia ongelmia. Kansainvälisestikin on havaittu, että alaikäisten tunneoireet (masennus, ahdistuneisuuskirjo) ovat jonkin verran yleistyneet.
Samanaikaisesti psykiatrinen palvelujärjestelmä on tuottanut lasten ja nuorten perheille pettymyksen. Hoitoon pääsy on paikoin erittäin vaikeaa, hoidon porrastus kaipaa kehittämistä, avohoitoa ei pystytä tarjoamaan kaikkialla riittävän intensiivisenä, ja vaativimpiin tilanteisiin tarkoitetusta osastohoidosta on pulaa.
Erikoissairaanhoitoon on viime vuosina tullut vyöry lapsia ja nuoria, kun taas mielenterveyspalveluiden työntekijäresurssi ei ole vastaavasti vahvistunut millään palveluiden tasolla. Siten juuri nyt on liian sattumanvaraista, mitä palveluita voidaan tarjota yksittäisille lapsille ja nuorille.
Julkisessa keskustelussa vaaditaan kovaäänisesti parempia mielenterveyspalveluita lapsille ja nuorille. Tämä on ymmärrettävää, sillä resurssipulan seurauksista kärsivät eniten potilaat perheineen. On kuitenkin väärin jättää vastuu tilanteesta yksittäisille työntekijöille tai edes mielenterveysyksiköille. Työntekijät tekevät parhaansa niillä resursseilla, jotka heillä on käytettävissään.
Optimaalisessa tilanteessa jokaiselle saataisiin järjestymään kohtuullisessa ajassa hänen tarvitsemansa hoito. Nyt joudutaan jatkuvasti pohtimaan, kenelle voi ylipäänsä saada järjestymään mitäkin palvelua – ja usein palveluihin, kuten psykoterapiaan, liittyy pitkä odotusaika. Työntekijän näkökulmasta tilanne on kuormittava ja tuottaa ylimääräistä eettistä stressiä.
Lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden tarve ei kuitenkaan ratkea vain mielenterveyspalveluita kehittämällä. Hyvin toimiessaankaan korjaavat palvelut eivät kykene edistämään mielen hyvinvointia väestötasolla. Korjaavat palvelut on tarkoitettu sairauden tai oireen hoitoon ja lievittämiseen – eivät pääasiassa yleisen hyvinvoinnin edistämiseen.
Siksi suurin osa väestötason toimista lasten ja nuorten mielenterveyden hyväksi tulisi kohdistaa niihin palveluihin, joissa lapsi tai nuori viettää arkensa ja joissa hän kohtaa aikuisia ja toisia lapsia tai nuoria tavallisena osana tavallista elämäänsä. Siis koteihin, kouluihin, nuorisopalveluihin, harrastusseuroihin ja niin edelleen.
Tarkoitan näillä toimilla käytännössä esimerkiksi riittävän pieniä opetusryhmiä, turvallisia ja lapsiystävällisiä kaupunkirakentamisen ratkaisuja, edullisia harrastuksia kaikenikäisille, riittäviä tukipalveluita oppimisvaikeuksiin ja kotiapua perheille. Miksi näin? Ympäristö vaikuttaa erittäin merkittävästi lasten ja nuorten mielenterveyteen.
Ihmettelenkin, miksi julkinen keskustelu ei huomioi riittävästi lapsiperheiden elinoloja, lapsiperheiden taloudelliseen hyvin- tai pahoinvointiin vaikuttavia kysymyksiä, kuten etuuksia, aikuisten mielenterveyspalveluita ja ylipäätään kulttuuristamme vähitellen karsiutunutta yhteisöllisyyttä sekä yhteiskunnallisten muutosten, kuten digitalisaation vaikutuksia. Näiden ja monien muiden lasten ja nuorten ympäristöön liittyvien tekijöiden huomioiminen olisi vähintään yhtä tärkeää kuin sinänsä olennaiset ja kaivatut mielenterveyspalveluiden kehittämishankkeet.
Riikka Riihonen
lastenpsykiatrian erikoislääkäri, lasten ja nuorten kognitiivinen psykoterapeutti, Tampere
Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, joita HS:n toimitus valikoi ja toimittaa. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.