Useissa työtehtävissä ruotsia tarvitaan ainakin ajoittain. Vähimmäisvaatimus onneksi täyttyy, jos on edes tyydyttävästi suorittanut oman kouluruotsinsa: ymmärtää puhetta ja tekstiä, vaikka omien lauseiden tuottaminen lähtisikin hitaasti käyntiin.
Tietysti kouluajan opit unohtuvat, jos niitä ei sovella lainkaan. Suomenkielisen ei kannattaisi jättää käyttämättä yhtään mahdollisuutta ruotsin puhumiseen ja kuuntelemiseen. Säännöllisesti verestetty kielitaito pysyy.
Itselläni ei ole kielipäätä, eli toisin sanoen olen joutunut aina ponnistelemaan oppiakseni kieliä. Siispä olen käynyt myös muutamalla ruotsin kurssilla aikuisiän mittaan.
Meillä tehdään kuitenkin monia karhunpalveluksia, jotka rapauttavat koulussa hankittua kielitaitoa. Kuvitellaan, että jossain päin Suomea ruotsia ei tarvitse osata ja päästetään osa oppilaista armosta läpi. Se tulee kyllä monella työelämässä vastaan. Vastikään törmäsin nuorukaiseen, jonka läksyt ruotsinopettaja oli tehnyt tunnin jälkeen.
Palkkaisin ruotsia osaamattoman ihmisen vakituiseen työsuhteeseen vain, mikäli hänellä olisi puutteelle pätevä syy: hän on käynyt koulunsa muualla kuin Suomessa. Kertoohan kielitaidon puute yleensä asenteesta, joka ei ole hyväksi luovassa, yhteiskunnallisessa ja sosiaalisessa työssä. Elleivät kielet kiinnosta, mitä muuta tietoa ihminen on valmis ylenkatsomaan? Jos ihmisellä on kielteinen asenne ruotsiin, miten hän suhtautuu suomenruotsalaisiin?
Tässä maassa on hurrivihaa. Hurrivihan kitkeminen on meidän suomenkielisten vastuulla.
Meillä myös varotaan kouluruotsin käyttöä. Useimmiten toista kotimaista käyttävät julkisesti vain ne, joiden kielitaito on jostain syystä erinomainen eli ylittää selvästi lukiossa vaaditun oppisisällön. Koulussa hankittu ruotsin taito jää siis joskus käyttämättä siksi, ettei tapakulttuurissamme ole sille sijaa.
Samasta syystä myös monet suomenruotsalaiset varovat työtehtäviä, joissa olisi pakko käyttää suomea. Oma puutteellinen kielitaito halutaan piilottaa sen sijaan, että iloittaisiin jokaisesta huulien välistä puristetuksi saadusta sanasta. Esimerkiksi kulttuurialalla on aivan tavallista, että vastavalmistuneet suomenruotsalaiset taiteilijat asettuvat kielisyistä mieluummin Tukholmaan kuin Helsinkiin.
Minä käytän tamperelaista kouluruotsiani riemulla. Joskus pitää opetella tukisanalista ulkoa ennen televisio- tai radiohaastattelua, mutta ilman vaivannäköä ei työelämästä muutenkaan ole tarkoitus selvitä. Suomenruotsalaisilta saan vain kiitosta palkaksi ponnisteluistani. Suomenkieliset suomalaiset sen sijaan lähettävät yksityisviestejä, joissa korjaavat kielioppivirheitäni ja kertovat, että olenpa rohkea kun kehtaan.
Meillä on vaatimustaso väärin asetettu, jos kieltä uskaltaa puhua julkisesti vain, mikäli puhe on aivan sujuvaa. Onhan tässä elämässä muutakin opeteltavaa kuin toinen kotimainen. Kouluruotsin on syytä riittää.
Ruotsinkielisen Pohjanmaan ulkopuolella on vaikea käydä keskusteluja kahdella kielellä. Useimmille vilkkaassa vapaa-ajan keskustelussa olisi kuitenkin luontevinta käyttää omaa äidinkieltään. Monet suomenruotsalaiset vaihtavat herkästi suomeen, jos keskustelukumppani osoittaa kielitaidon puutetta. Yksikin suomenkielinen lause, niin koko keskustelun kieli vaihtuu. Se on toki ystävällistä, mutta karhunpalvelus silti – ja hieman kiusallistakin. Turvaudun kuitenkin mieluummin suomeen kuin englantiin tai pantomiimiin.
Kun pari vuotta sitten kiersimme kansanedustaja Mikko Ollikaisen (r) vieraana tutustumassa ruotsinkielisen Pohjanmaan kulttuurielämään, työskentelimme kaksi kokonaista päivää sujuvasti kahdella kielellä. Isännät puhuivat ruotsia. Minä ja matkatoverini, jonka aktiiviruotsi oli ruostunut käytön puutteessa, esitimme kysymyksemme suomeksi.
Uskoisin, että tämä hyvä pohjanmaalainen tapa madaltaisi kynnystä kaksikieliseen arkeen.
Kirjoittaja on kirjailija.