Suomalaiset huomaavat herkästi muissa kansoissa erityispiirteitä. Omia outouksia sen sijaan on vaikea havaita.
Pandemia ja integraatio ovat nostaneet esille suomalaisen erityispiirteen: yliherkän legalismin. Legalismin voisi määritellä siten, että se on ankaraa pidättäytymistä lakiin ja sen kirjaimeen. Yliherkkä legalismi nostaa oikeudelliset normit irti yhteiskunnallisesta yhteydestään, tekee niistä jumalisia ja hukkaa normien tavoitteet.
Ranskalainen keskustelukumppanini huomasi tämän suomalaisen piirteen. Hän kysyi EU:n elpymispaketin eduskuntakäsittelyn aikaan, että mistä ihmeestä suomalaiset väittelevät. Ranskassa paketti ei herättänyt intohimoja. Ei rahasumma, ei sen jakautuminen maiden kesken eikä yhteisvelkakaan. Jos on kiire ja apua tarvitaan, silloin sitä annetaan, Ranskassa tulkittiin. Ranskakin on nettomaksaja.
Suomi sen sijaan ajautui vänkäämään, onko paketti EU-sääntöjen mukainen. Esille kaivettiin pykäliä ja niitä tarkistettiin työntömitalla. Että mitenkö sopii perussopimuksen artiklaan 125? Entä artiklaan 310? Mutta 311? Perustuslakivaliokunta päätyi ensimmäisessä tulkinnassaan kertomaan, että hallituksen ei tule pakettia hyväksyä, koska se ei mahdu EU:n perussopimuksiin.
EU-järjestelmän laillisuus ja sen puntarointi ei kuulu perustuslakivaliokunnalle. Puola ryhtyi vähän myöhemmin samaan hommaan ja tarkisti omien perustuslakiensa sopivuuden EU-oikeuteen. Puola päätyi siihen, että oma perustuslaki on mansikka ja EU-sääntö mustikka. Väärin meni, sanoi muu Eurooppa. Tähän ei kuitenkaan päädytty ensisijaisesti juridiikan pohjalta vaan katsomalla lopputulosta. EU:n toiminta kävisi mahdottomaksi, jos jäsenmailla olisi oikeus valita ne normit, joita noudatetaan.
Samanlaista legalistista syynäystä tehtiin Suomessa, kun uppoavia euromaita pelastettiin velkakriisin aikaan. Että minkä pykälän nojalla? Kreikan pelastamisessa yhtyi kaksi karikatyyriä: oletukset epäluotettavista kreikkalaisista ja kamreerijuristisista suomalaisista. Suomi neuvotteli itselleen vakuudet vastineeksi avustaan, mikä näin jälkikäteen on osoittautunut virheeksi. Vakuuksien piti tuottaa ja olla turvana, jos Kreikalle käy huonosti. Niiden sijoitustuotto on ollut hallinnointipalkkiot mukaan laskettuna miinuksella.
Pykäliä ja euroja tuijottavilta suomalaisilta jäi havaitsematta, että työ oli alun perinkin turhaa. Euroalue ei olisi antanut Kreikan upota, sanoivat pykälät mitä tahansa. Kriisi oli – koronakielellä – yhtä aikaa sekä leviämis- että kiihtymisvaiheessa.
Koronaviruspandemian hoito on todistanut samaa tämän pykäläisen kansan erityispiirteistä. Koronapassin paras aika tuli ja meni sillä aikaa kun passia sovitettiin juristien ja puristien avulla säädöspohjaan ja perusoikeuksiin. Ja kun tarpeeksi sovitettiin ja lisättiin sovittajien määrää, niin alkoihan se kinnata pykälien kohdalta.
Keski-Euroopassa koronapassi otettiin ilman isoa parkua käyttöön. Passin sai kysyä lukuisissa yhteyksissä, ja sen väärinkäytöstä säädettiin kipakoita rangaistuksia. Meno oli taas mutkattomampaa. Tulkinta oli, että nyt on kiire ja terveysturvallisuus on perusoikeus, joka tulee turvata ja joka voi ohittaa ainakin hetkeksi muutamia muita perusoikeuksia. Eikä näin tehneitä maita tunneta oikeusvaltioperiaatteen polkijoina.
Suomalaisella legalismilla on juuret tsaarinajan historiassa. Hallinto- ja oikeusjärjestelmän katsottiin olevan kansan turva hallitsijan mielivaltaa vastaan. Perustuslailla on edelleen tämä arvokas tehtävä.
Yliherkkä legalismi näyttää sen sijaan johtavan suhteellisuudentajun puutteeseen ja kyvyttömyyteen priorisoida. EU-päätännässä säännöt ja pykälät joustavat aina hieman, jos tavoite on tärkeä.
Esimerkiksi käy yhteisvelka. Se on tullut jäädäkseen, sanoivat pykälät ja Suomen hallitus tästä mitä tahansa, sillä järjestelmä ja velkamarkkinat tarvitsevat yhteisvelkaa. Suomen kannattaisi asian kiistämisen sijasta vaikuttaa siihen, millaiset velkamarkkinat näin syntyvät.
Eikä se legalismi oikein toiminut edes tsaarinvaltaa vastaan. Oveluus – yliherkän legalismin vastakohta – auttoi tsuhnaa enemmän.
Kirjoittaja on HS:n pääkirjoitustoimittaja.