On paljon skenaarioita siitä, missä ja milloin puhkeaa Lähi-idän seuraava sota. Useimmat spekulaatiot kiertyvät kuitenkin tavalla tai toisella Iranin ja Israelin ympärille. On vaikeaa kuvitella Lähi-itään laajamittaista aseellista selkkausta, jossa jompikumpi tai molemmat eivät olisi jollakin tapaa osallisina.
Israelin ja Iranin vihanpito on tällaisessa tarkastelussa ikään kuin annettu suure. Mutta onko Iranin uhka Israelia kohtaan pysyvä, jopa eksistentiaalinen, kuten Israelissa nähdään? Voiko Israel vaikuttaa uhkaan ja sen vakavuuteen omalla politiikallaan?
Israelilla on kieltämättä syitä huoleen. Iran suhtautuu Israeliin jyrkän vihamielisesti eikä edes tunnusta Israelin valtiollista olemassaoloa. Iranille Israel on ”sionistinen entiteetti” ja ”pikku-Saatana”.
Iran on uhannut pyyhkäistä Israelin maan pinnalta. Vertahyytävät uhkailut Israelin tuhoamisesta ovat tosin olleet yleensä varoituksia vastatoimista siinä tapauksessa, että Israel hyökkää ensin. Iran myös rahoittaa Israelin-vastaista toimintaa ja terrorismia.
Israelin poliittisen johdon julkisissa kannanotoissa keskitytään korostamaan Iranin muodostamaa uhkaa ja mobilisoimaan muun maailman ja etenkin Yhdysvaltojen – Israelin tärkeimmän liittolaisen – tukea vastatoimille. Kannanotoissa kuitenkin yleensä sivuutetaan se, miltä Israelin omat toimet saattavat näyttää Iranin silmissä. Ei myöskään puhuta siitä, mikä mahdollisesti motivoisi Irania massiiviseen voimankäyttöön Israelia vastaan. Malkaa harvoin nähdään omassa silmässä.
Israel on toistuvasti uhannut Irania sotilaallisin vastatoimin sen vuoksi, että Iran kehittää ohjuksia ja joukkotuhoaseita. Ydinlaitoksen tuhoaminen ennaltaehkäisevällä iskulla Irakissa vuonna 1991 on varmasti Iranin johtajien mielessä.
Israel on myös turvautunut sabotaaseihin ja salamurhiin. Israelilla itsellään on joukkotuhoaseita, ainakin ydinaseita, ja niiden matkaan saattamiseen tarvittavia ohjuksia.
Israelin puolustusdoktriini on korostetun hyökkäyksellinen. Pinta-alaltaan pienellä maalla ei ole strategista syvyyttä, joten sota on vietävä mahdollisimman pian vihollisen alueelle, tarvittaessa ennaltaehkäisevin iskuin.
Vaikka Israelin kyky torjua ohjuksia on maailmanluokkaa, se ei tarkoita siirtymistä puolustukselliseen ajatteluun. Kilven takaa on parempi hyökätä, jos tarvetta on.
Ennen Iranin islamilaista vallankumousta vuonna 1979 Israelilla oli vuosikymmenten ajan läheiset välit Iraniin, vaikka maata tuolloin johtanut šaahi Mohammed Reza Pahlavi haikaili ydinasetta. Šaahin aikainen yhteistyö on Iranin nykyisen johdon silmissä Israelille painolasti, samoin Israelin läheinen liittolaissuhde Iranin päävihollisen Yhdysvaltojen, ”suuren Saatanan”, kanssa. Lisäksi Israel miehittää islamin pyhiä paikkoja Jerusalemissa.
Šaahin aika on historiaa, ja Jerusalemin asemasta saatetaan joskus sopia. Iranin suhteet Yhdysvaltoihinkin voivat parantua – hetken aikaa näytti jo siltä, kun Iranin ydinsopimus neuvoteltiin Barack Obaman kaudella.
Israel ei ole Iranin rajanaapuri, eikä maiden kuuluminen eri uskontokuntiin ole ylipääsemätön ongelma – ainakaan shiiaenemmistöisen Iranin ei tarvitse kamppailla Israelin kanssa islamin tulkinnasta niin kuin sunnalaisten arabimaiden kanssa.
Iran todennäköisesti pyrkisi hankkimaan itselleen pitkän kantaman ohjuksia ja ydinaseita, olipa Israel olemassa tai ei. Iran katsoo olevansa alueellinen suurvalta, jolla oikeus suurvallan arsenaaliin. Kehitys voidaan pysäyttää neuvotteluin ja kompromissein, mutta ydinsopimuksen käytännössä rauettua se on yhä vaikeampaa.
Israel tuskin on Iranin vihollisten rankinglistan kärjessä, mutta omilla toimillaan Israel on ehdoin tahdoin pyrkinyt kohentamaan sijoitustaan. Maa on tehnyt kaikkensa ydinsopimuksen torpedoimiseksi ja onnistunut tavoitteissaan. Tällainen politiikka vie Lähi-itää suuntaan, jossa Iran ja Israel tuskin jäisivät uuden sodan ainoiksi osapuoliksi.
Pasi Patokallio
Kirjoittaja oli Suomen suurlähettiläs Israelissa vuosina 1998–2003.
Vieraskynät ovat asiantuntijoiden puheenvuoroja, jotka HS:n toimitus on valinnut julkaistaviksi. Vieraskynissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä, eivät HS:n kannanottoja. Kirjoitusohjeet: www.hs.fi/vieraskyna/.