Joulua ei voi piirtää tyhjään tauluun – on mahdollista kantaa surua ja olla samaan aikaan iloinen - Mielipide | HS.fi

Joulua ei voi piirtää tyhjään tauluun – on mahdollista kantaa surua ja olla samaan aikaan iloinen

Vietän nyt kolmatta joulua miehen kuoleman jälkeen, eikä sitä silti vietetä ilman häntä.

24.12.2021 2:00 | Päivitetty 24.12.2021 6:14

Joulu on jatkumo. Se kantaa mukanaan menneiden joulujen muistoja ja ympäröiviä paineita. Ei ole mahdollista piirtää joulua tyhjään tauluun.

Vietän nyt kolmatta joulua miehen kuoleman jälkeen, eikä sitä silti vietetä ilman häntä.

Kokeneempi leskiystäväni sanoo, että ensimmäiset joulut ilman puolisoa olivat vielä kuin keskeneräisiä. Se on totta. Kokeillaan uusia vaihtoehtoja, mutta ei vielä tiedetä, mikä niistä pysyy perinteeksi asti.

Se ei tarkoita, että yhä vain surisimme. Pois mennyt perheenjäsen on mukana monella tavalla.

Okei, on vähän surua. Hiljainen hetki haudalla. Mutta samalla siinä hetkessä on suurta läheisyyttä: tässä on se perhe, joka jakaa saman tunteen. Näin tiiviinä tunnemme sen vain haudalla, muualla olemme erillisempiä.

Mutta tunnemme nyt jouluna myös vapautumisen riemua: Ei enää ole pakko laittaa laatikoita itse lanttujen kuorinnasta lähtien. Ei enää yli sadan lahjan paketointia.

On myös lupa nauraa vainajalle. On vannottu, että pöydässä on taas herneitä, niitä vanhanaikaisia purkkiherneitä, jotka olivat iskälle hupsu joulupakkomielle.

Vähän jopa villiä riemua tuottaa se, että voisimme keksiä uusia perinteitä. Joulupalju? Hullua, että pojat ovat molemmat jo aikuisia ja voivat ostaa pöytään punaviiniä.

Ehkä jossain perheessä tunnetaan menetyksen myötä myös helpotusta. Enää ei tarvitse jouluna pelätä. Mutta mielessä tunne pysyy.

Suurin leskeyden opetus on ollut, että on mahdollista kantaa surua ja silti olla samaan aikaan iloinen. Menetys on jossain läsnä, mutta silti myös ilon tunne on täyttä totta.

Tätä en ymmärtänyt ennen. En käsittänyt, miten mies suri kuollutta tytärtään joka päivä, vaikka oli meidän kanssamme onnellinen.

Helposti tuntee epäonnistuneensa, jos ei pysty tekemään läheisiään onnellisiksi.

Tai sitten kieltää itseltään ja läheisiltään oikeuden olla onnellinen ja iloinen, oikeuden elää elämää. Ikään kuin se loukkaisi vainajan muistoa.

Poissa olevat eivät kaipaa ulkoisia suremisen merkkejä. Se on farisealaista joulunviettoa, että pöydässä on pakko olla lipeäkalaa, koska edesmennyt niin halusi.

Joskus suremisen pituutta ja laatua mittaavat sukulaiset ja tuttavat. Joskus niin tekee itse. Vinkiksi ja kannustukseksi julistan kaikille menetyksen kokeneille joulurauhan:

On mahdollista rakastaa uutta ja silti muistaa vanhaa.

Kirjoittaja on HS:n sunnuntaitoimituksen toimittaja.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide