Maltti ja kylmäverisyys ovat yhä tehokkaita ulkopolitiikan aseita – Moskovan ei pidä antaa säikytellä eikä hyppyyttää Suomea - Mielipide | HS.fi

Maltti ja kylmä­verisyys ovat yhä tehokkaita ulko­politiikan aseita – Moskovan ei pidä antaa säikytellä eikä hyppyyttää Suomea

Venäjän nykyisten päättäjien keskuudessa saisi elpyä se tieto, jonka neuvostojohto tuli vähin erin oppimaan.

11.1. 2:00 | Päivitetty 11.1. 8:53

Ukrainan ympärille viritetty kriisi panee uumoilemaan, voisiko suuri sota sittenkin osua Eurooppaan.

Kriisin päävirittäjän, presidentti Vladimir Putinin vaatima suoja­vyöhyke muistuttaa historiasta. Heti nousi mieliin syksy 1938, jolloin länsi­vallat Britannia ja Ranska uhrasivat pienempiään Adolf Hitlerille siinä toivossa, että se riittäisi. Ei riittänyt: elokuussa 1939 Saksa ja Neuvosto­liitto solmivat yllättäen sopimuksen, jonka salaisessa osassa koko näiden valtojen välinen alue jaettiin etupiireihin. Viikon kuluttua Saksa aloitti toisen maailmansodan.

Pahin kaiku etupiireillä on Baltian maissa, jotka paktin seurauksena liitettiin Neuvostoliittoon. Pelko on sikäli perusteltu, että Putinin lista on muodoltaan etupiirijako. Mutta mitä itse tilanteeseen tulee, tällä tietoa on vaikea nähdä, että oltaisiin yhtä lähellä suursotaa kuin elokuussa 1939. Ydinaseiden aikana kynnys on korkeammalla.

Osuvampi verrokki voisi olla neuvostojohtaja Nikita Hruštšovin käytös kylmässä sodassa.

Lokakuussa 1957 Neuvostoliitto sai sputnikin avaruuteen. Lännellä ei satelliitteja vielä ollut. Mannertenväliset ydinohjukset tulivat mahdollisiksi, eikä Hruštšov jättänyt pelottelematta: ”Pian tuotamme ohjuksia kuin makkaraa.” (Näkisi vain senkin makkaran, neuvostokansalainen tuumi.)

Jaetun Berliinin asema johti toistuviin kriiseihin, joissa Hruštšov yritti uhkailemalla – mutta aina tuloksetta – painostaa länttä mieleisiinsä sopimuksiin. Väläyteltiin sotaa – kerran olivat jo panssarit vastakkain Berliinin kaduilla – ja kehiteltiin sivuhaaroja. Meillä sekä yöpakkaset että noottikriisi liittyivät Berliiniin.

Nikita Sergejevitšistä tuskin tulee heti mieleen nuorena kuollut herkkä James Dean, mutta Kremlin uhkapelurin toimia on verrattu Nuoren kapinallisen kuuluisaan kohtaukseen, jossa ajetaan kahdella varastetulla autolla täyttä vauhtia kohti rotkon reunaa. Kumpi kuski hyppää ensin kyydistä?

Hruštšovilla tämä huipentui Kuuban ohjuskriisiin vuonna 1962. Se säikähdys vaikutti hänen syrjäyttämiseensä.

Putinin pullistelussa on samaa ainesta. Lisätään painetta, väläytellään sodan uhkaa, kääritään kriisin ytimen ympärille paketti, josta pyritään käymään kauppaa ja tinkimään.

Mutta exit-strategia puuttuu, ja sitä paitsi ensimmäisenä sodassa kaatuu suunnitelma. ”On s’engage, et puis, on voit”, sanoi Napoleon. Ryhdytään, sitten nähdään.

Nyt Kazakstanin kriisi osoittaa liittolaiskuvion haurauden. Varmaksi luultu vaipuu kaaokseen ja vaatii toimia, muutakin kuin ex-itsevaltiaan sitaattien piikkaamista seinistä.

Tämän luokan kriisi on pienelle ja ”vyöhykkeellä” sijaitsevalle valtiolle tarkan pelin paikka.

Kun nootti saapui Suomeen vuonna 1961, Puolustusvoimien johto ryhtyi valmistautumaan neuvotteluihin Neuvostoliiton kanssa. Niitähän naapuri edellytti, yya-sopimuksen mukaisia konsultaatioita. Ja siinä sivussa voisi kohentaa sotaväen asemaa.

Presidentti pysäytti aikeen. Viimeistä sanaa Urho Kekkosen roolista tuolloin on tuskin vielä sanottu, mutta tätä ratkaisua voi kyllä pitää oikeana. Sotilasneuvottelut olisivat kietoneet arvaamattomaan prosessiin. Ne oli parempi välttää, jos mahdollista.

Myös nyt on olennaista säilyttää maltti ja kylmäverisyys. Hermon täytyy pitää. Juuri sen lauseen presidentti Sauli Niinistö nosti esiin selittäessään uudenvuodenpuhettaan, joka oli Suomen valtionpäämiehen kriittisin julkinen lausunto itänaapurista sitten sodan.

Moskovaan ei kannata antaa vaikutelmaa, että sieltä voitaisiin äkkinäisesti säikytellä, saati hyppyyttää, Suomea. Siellä saisi elpyä se tieto, jonka neuvostojohto tuli vähin erin oppimaan. Jos Suomea uhkailee ja ajaa jonnekin, täällä mielialat alkavat viedä päinvastaiseen suuntaan.

Kirjoittaja on poliittisen historian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide