Runoilija Paavo Haavikko teki Kekkosen kaudella ovelan liikkeen: esiintyi kriitikkona, mutta pyrki salaa presidentin kuiskaajaksi - Mielipide | HS.fi

Runoilijan ja ruhtinaan vaarallinen tanssi

Paavo Haavikko ei halunnut Urho Kekkosen saunaan vaan presidentin pään sisään.

13.1. 2:00 | Päivitetty 13.1. 9:06

Yleisradion dokumenttisarja Kylmän sodan Suomi viritti keskustelun sodan jälkeisestä suomettumis­politiikasta sattumalta samaan aikaan, kun Venäjä yrittää etupiirivaatimuksillaan murentaa Suomen ja muiden naapurimaidensa suvereniteettia.

Joissain kommenteissa televisiosarjaa on pidetty kriittisyydessään yksi­puolisena. Olisi pitänyt paremmin ymmärtää maailman tilanne ja Suomen liikkumatila. Niitäkin taitaa olla, joiden mielestä suomettumisen vuodet olivat ihan hyvää aikaa.

Syytettyjen penkille Ylen sarjassa ovat päätyneet myös taistolaiset, jotka menivät Neuvostoliiton ihailussa pisimmälle. Taistolaisissa riittääkin arvosteltavaa, vaikka useimmat heistä olivat harmittomia hölmöjä.

Vähemmällä ovat päässeet kaksinaamaiset tyypit, jotka hankkivat itselleen etuja teeskentelemällä ystävyyttä, vaikka eivät siihen uskoneet. Näitä pelureita löytyi esimerkiksi kokoomuksesta ja idänkaupan punaisista vuorineuvoksista.

Kaikkein ovelinta oli kuitenkin esiintyä vallan kriitikkona, mutta pyrkiä salaa Urho Kekkosen kuiskaajaksi. Niin teki Paavo Haavikko.

Martti Anhavan kirjoittama elämäkerta Niin katosi voitto maailmasta piirtää kiehtovan ja monipuolisen kuvan runoilijamestarista, joka ymmärsi monia asioita ja uskoi ymmärtävänsä vielä useampia. Yksi asioista oli valta.

Kekkoseen Haavikko ja hänen vaimonsa Marja-Liisa Vartio tutustuivat jo 1950-luvulla Sylvi Kekkosen kirjallisessa salongissa. Suhde pysyi etäisenä, ehkä siksi, että Haavikko tunnisti itsessään niin vallan viehätyksen kuin siihen liittyvän vaarankin. ”Niin lähellä ja niin kaukana kuin mahdollista”, runoilija kuvasi suhdettaan presidenttiin.

Asennetta testattiin vuonna 1971, kun Kekkonen siteerasi Haavikon runoa uudenvuodenpuheessaan ja kutsui runoilijan sen jälkeen Tamminiemeen saunomaan. Vastausta odottamatta presidentti lähetti auton ilmoitettuun aikaan kirjailijan kotiovelle. Haavikko lymyili verhojen takana, kunnes auto kaasutti tiehensä. Haavikko kertoi, ettei halunnut herrojen ajanvietteeksi. Kekkoseksi Haavikko halusi.

Taiteilijat tuntevat usein vetoa vallanpitäjiin, sillä taiteilijakin on oman valtakuntansa yksinvaltias. Jo 1950-luvulla Haavikko kirjoitti: ”...kruunajaismessu tyrannille, joka on suuri / suuri kuvionsa tähden / hän on majakka, hän on itse meri.”

Vuosien myötä Haavikon ajatukset alkoivat yhä enemmän pyöriä historian ja valtiaiden ympärillä. Vuonna 1968 Haavikko ryhtyi Anhavan mukaan suunnittelemaan Kekkosen elämäkerturiksi ryhtymistä. Haavikko alkoi samastua presidenttiin, ajatella tämän ajatuksia.

Haavikko oli oppinut katsomaan maailmaa Kekkosen silmin jo vuonna 1977 ilmestyneessä Kansakunnan linjassa. Siitä oli lyhyt matka vuonna 1981 Vuosisatani-nimellä julkaistuihin ”Kekkosen muistelmiin”, joita Haavikko sävelteli omasta päästään.

Silloin muistisairas ruhtinas eleli jo omissa maailmoissaan, joten runoilija saattoi käydä peremmälle, riisua kenkänsä ja asettua taloksi.

Demokratian pohjakosketus koitti vuonna 1974, kun Kekkosen presidenttikautta jatkettiin poikkeuslailla. Kaikille sekään ei riittänyt. Elämäkerran mukaan Haavikko kannusti Kekkosta uuteen poikkeuslakiin. Vuonna 1976 hän lähetti toimittaja Maarit Tyrkön kautta presidentille kirjeen, jossa ehdotti vaalien perumista.

”Vaalit ovat demokratiassa niin tärkeä vaihtoehtojen valintakeino, ettei niiden luonnetta saisi hämärtää”, Haavikko kirjoitti presidentille. ”Onko nämä valitsijamiesvaalit huvin vuoksi järjestettävä?”

Vaalit hämärtävät demokratiaa? Niin voi kirjoittaa vain runoilija, jolle puut riippuvat taivaasta. Prosaisti ei olisi siihen pystynyt.

Kirjoittaja on pääkirjoitus- ja mielipidetoimituksen esihenkilö.

Artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide