Millainen Nato-jäsen Suomi olisi?

Kyllä tai ei -kysymyksen lisäksi Nato-keskustelussa pitää jo pohtia sitä, mikä politiikassamme muuttuu, jos Suomesta tulee Naton jäsen.

18.3. 2:00

Kansalliset päätökset Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä ovat vielä monen poliittisen keskustelun ja selvityksen takana. Keskustelu on kuitenkin edennyt vaiheeseen, jossa kyllä tai ei -kysymyksen lisäksi on aiheellista pohtia sitä, mikä muuttuisi politiikassamme jäsenyyden myötä ja minkälainen jäsen Suomi olisi liittokunnassa. Keskustelua on myös syytä riisua myyteistä, joita Natoon liitetään.

Tätä pohdintaa on käyty ansiokkaasti esimerkiksi taloudellisten vaikutusten ja asevelvollisuuden jatkon näkökulmasta, mutta osa kysymyksistä on yhä hahmottumatta. Pohdittavaan kokonaisuuteen nivoutuvat myös näkymät Naton kehittymisestä pitkällä aikavälillä. Kesällä valmistuva Naton uusi strategia antaa parhaimmillaankin vain osittaisia vastauksia.

Suomen poliittinen asemoituminen liittokunnassa tapahtuisi epäilemättä suhteellisen kivuttomasti, yhtäältä seuraamalla Norjan kaltaisten maiden mallia ja toisaalta noudattamalla Suomen Euroopan unionissa kehittämiä hyviä käytäntöjä. Pragmaattisuus, aktiivisuus ja rakentavuus ovat nostaneet Suomen painoarvoa ja vaikuttavuutta unionissa.

Suomenkin eteen tulisivat kysymykset liittokunnan sisäisestä taakanjaosta ja toiminnan painopisteyttämisestä. Suomen kansallinen panos olisi varmasti riittävä, mutta kysymys koskee myös Euroopan ja Yhdysvaltojen välistä taakanjakoa. Mihin Eurooppa olisi valmis, mikäli Yhdysvallat pienentää panostustaan tuntuvasti? Miten mahdollinen eurooppalainen ryhtiliike toteutettaisiin: kansallisin toimin vai ylikansallisesti?

Painopisteyttämiseen liittyy myös pohdinta siitä, minkälaisia edellytyksiä Natolle tulisi luoda ei-sotilaallisten uhkien torjuntaan. Nyt vallalla on näkemys, jonka mukaan liittokunnan tulee keskittyä ydintehtäväänsä eli sotilaallisen pelotteen ylläpitämiseen Euroopassa. Poliittinen tuki tälle on Ukrainan sodan varjossa vankka. Globaalin valtakilpailun saadessa uusia sävyjä ja ulottuvuuksia ei kuitenkaan voida olla varmoja tilanteesta kymmenen vuoden kuluttua – joskin lienee todennäköistä, että silloinkin joudutaan vastaamaan Venäjän synnyttämiin haasteisiin.

Mahdollisen jäsenyyden toteutuessa Suomen tulisi vaalia myös muita puolustussuhteitaan. Sekä kahdenväliset että alueelliset järjestelyt ja EU:ssa tehtävä puolustusyhteistyö säilyisivät merkittävinä. Niitä kyettäisiin kehittämään Suomen kokonaistarpeita parhaiten palvelevalla tavalla. Erityisesti Yhdysvaltain-suhteeseen tulee panostaa, mutta samalla pitää ymmärtää, että maan toiminnan painopiste siirtyy Aasian suuntaan.

Eräs kysymys koskee sotilaallisten suorituskykyjen yhteistä monikansallista kehittämistä ja käyttöä. Tähän saakka Suomi on suhtautunut varauksellisesti siihen, että kykyjä kehitetään tai käytetään yhdessä. Eräänä perusteena on ollut sotilasliittoon kuulumattomuus, joten on oletettavaa, että Suomen linja eläisi mahdollisen Nato-jäsenyyden seurauksena. Keskinäisriippuvuuksien kasvun ja tehokkuusvaatimusten vuoksi on todennäköistä, että suorituskykyjen yhteinen kehittäminen ja käyttö lisääntyvät.

Viime kädessä Naton pelote perustuu erityisesti Yhdysvaltojen ydinaseisiin. Kuten on todettu, Suomen ei tarvitsisi ottaa maaperälleen ydinaseita, mikäli se olisi Naton jäsen. Suomi pääsee tai joutuu ottamaan kantaa lukuisiin muihinkin ydinaseita koskeviin kysymyksiin. Näitä ovat esimerkiksi Naton ydinpelotepolitiikkaa koskevat linjaukset, kuten taktisten ydinaseiden asema ja ydinaseita sääteleviin sopimuksiin suhtautuminen.

Puolustuksen yhteinen suunnittelu on keskeinen osa sotilasliittoon kuulumista. Vastaavaa suunnittelua Suomi tekee jo Ruotsin kanssa. Tästä yhteistyöstä saatavat kokemukset ovat hyödyllisiä, jos suunnitelmia aletaan laatia yhdessä kolmenkymmenen maan kanssa. Kansalliselle toimintakulttuurille kyseessä on merkittävä askel kohti avoimuutta.

Kokonaisuutena Suomen Nato-jäsenyys rakentuisi siis olemassa olevan puolustusyhteistyön päälle, mutta toisi mukanaan toimintakulttuurin muutoksia ja tarpeen ottaa kantaa herkkinä pidettyihin asioihin. Vastaavissa tilanteissa EU:ssa Suomella on ollut tapana seurata konsensuksen muodostumista ja tarkkailla vertaismaita, erityisesti Saksaa ja Ruotsia.

Rasmus Hindrén

Kirjoittaja on Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskuksen kansainvälisten asioiden johtaja. Hän työskenteli Naton kansainvälisessä sihteeristössä vuosina 2007–2008.

Vieraskynät ovat asiantuntijoiden puheenvuoroja, jotka HS:n toimitus on valinnut julkaistaviksi. Vieraskynissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä, eivät HS:n kannanottoja. Kirjoitusohjeet: www.hs.fi/vieraskyna/.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide