Suomi on jälleen pelaaja maailmannäyttämöllä

Kekkonen ja Kennedy tapasivat vuonna 1961 erilaisessa maailmassa kuin Niinistö ja Biden vuonna 2022, mutta tapaamisissa ja niiden taustoissa on myös silmiinpistäviä yhtäläisyyksiä.

Presidentti Urho Kekkonen kätteli Jackie Kennedyä valtiovierailulla Washingtonissa Yhdysvalloissa lokakuussa 1961. Mukana kuvassa myös Sylvi Kekkonen ja presidentti John F. Kennedy.

26.3. 2:00 | Päivitetty 26.3. 14:26

Maaliskuun alussa, kesken Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan, Yhdysvaltain presidentti Joe Biden raivasi aikataulustaan tilaa isännöidäkseen Suomen presidenttiä Sauli Niinistöä Valkoisessa talossa. Tapaamisaika järjestyi, vaikka Suomi on viime aikoihin saakka ollut sivuroolissa – ellei peräti merkityksetön – Yhdysvaltain strategisessa ajattelussa.

Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun Moskovan kanssa ristiriitaan joutunut Yhdysvaltain presidentti järjesti aikaa keskusteluihin Suomen valtionpäämiehen kanssa. Lokakuussa 1961 John F. Kennedy kääntyi samaan tapaan presidentti Urho Kekkosen puoleen pohtiessaan mahdollisen ydinaseselkkauksen uhkaa. Hän halusi kuulla Neuvostoliiton johtajan Nikita Hruštšovin ystäväksi oletetun Kekkosen näkemyksiä.

Vuoden 1961 asetelma toistui nyt jälleen. Kiireessä järjestetyn tapaamisen tarkoitukseksi kerrottiin julkisesti keskustelu radikaalisti muuttuneesta turvallisuustilanteesta Euroopassa. Silti yksi niistä syistä, joiden vuoksi Biden oli innokas tapaamaan Niinistön, oli hakea apua Bidenin salaperäisen venäläisvastustajan tulkitsemiseen.

Yhdysvaltoja vuonna 1961 kohdanneen kriisin ja nykytilanteen välillä on toki eroja. Toisin kuin Vladimir Putin, Hruštšov ei ollut käynnistänyt uutta sotaa Euroopassa – jos kohta hänen sormensa syyhysivät sen aloittamiseen neuvostotankkien ollessa valmiina yhteenottoon Berliinissä. Ja Sauli Niinistö on, jos jotakin, Kekkosta merkittävämpi ja myös suositumpi hahmo. Sekä Yhdysvalloissa että Suomessa monet pitivät Kekkosta jonkinlaisena Neuvostoliiton käsikassarana.

Eroista huolimatta yhtäläisyydet näiden kahden tapaamisen – ja niiden taustalla olleiden Venäjän aggressiivisten toimien – välillä ovat silmiinpistäviä.

Silloin, kuten nytkin, hyvin näkyvässä roolissa esityslistalla oli Nato ja erityisesti Moskovan käsitys sen luomasta uhasta. Vuonna 1961 ei kuitenkaan puhuttu sanaakaan Suomen mahdollisesta liittymisestä Natoon. Aihe oli pannassa Kekkoselle, ja Natoon liittyminen olisi ollut myös Suomen ja Neuvostoliiton välillä vuonna 1948 solmitun yya-sopimuksen kieltämä teko. Nyt Suomi on Naton kumppanimaa, ja kysymys Suomen mahdollisesta täysjäsenyyden hakemisesta oli vahvasti Bidenin ja Niinistön tapaamisen asialistalla, vaikkakaan ei virallisesti.

Suomi on kaikilla näillä tavoilla jälleen mukana pelissä aivan samalla tavalla kuin syksyllä 1961, kun Kennedy levitti punaisen maton Kekkosta varten. Kennedyä piinasi tuolloin Berliinin kriisi, kun taas Kekkosta odotti oma koettelemuksensa, niin kutsuttu noottikriisi.

Yhdysvallat oli syksyllä 1961 vastakkain Moskovan kanssa Berliinissä. Hruštšov uhkasi estää liittoutuneilta pääsyn jaettuun kaupunkiin, elleivät ne suostuisi allekirjoittamaan rauhansopimusta Neuvostoliiton nukkevaltion Itä-Saksan kanssa. Kennedy kieltäytyi allekirjoittamasta.

Samoihin aikoihin syyskuussa Neuvostoliitto oli Kennedyn tyrmistykseksi aloittanut uudelleen ydinkokeet ilmakehässä. Ne rikkoivat osapuolten aiemmin neuvottelemaa moratoriota, jonka Hruštšov oli vahvistanut tavatessaan Kennedyn Wienissä kesäkuussa.

Juuri tässä vaiheessa Kennedy kutsui suomalaiskollegansa kaksipäiväisiin keskusteluihin Washingtonissa 16.–17. lokakuuta 1961. Kennedy toivoi voivansa Kekkosen kautta viestiä Moskovaan Yhdysvaltain ja sen presidentin uutta päättäväisyyttä. Hän halusi myös rohkaista ”taipuisaa” suomalaista. Yhdysvaltain suurlähetystö Helsingissä käytti presidentistä usein juuri tätä adjektiivia.

Loppujen lopuksi Kekkonen osoittautui kremlologina vain vähäiseksi avuksi Kennedylle. Yhdysvaltain ulkoministeriön mukaan Kekkonen pystyi parhaimmillaan analysoimaan neuvostoystäväänsä vain sanomalla, että ”hänen vaikutelmansa mukaan neuvostoliittolaiset kärsivät alemmuuskompleksista ja siitä, ettei heitä aina kohdella tavalla, joka olisi sopusoinnussa heidän valtansa ja merkittävyytensä kanssa”.

Kekkonen ei osannut varmuudella arvioida, miksi Moskova sieti Suomen demokraattista järjestelmää. ”Suomi on erikoistapaus”, Kekkonen pohdiskeli, ”eikä Suomi itsekään kyennyt aina sitä ymmärtämään”.

Kekkonen kertoi kuitenkin luottamuksellisesti tärkeän tiedon Neuvostoliiton tulevista ydinkoesuunnitelmista. Hän oli saanut sen Hruštšovin oikealta kädeltä Leonid Brežneviltä, joka oli käynyt Helsingissä syyskuussa. Brežnev oli kertonut Neuvostoliiton tehneen vasta 30 prosenttia ydinkokeistaan ”ja suurimmat kokeet olivat vasta tulossa”. Se oli järkyttävä paljastus. Kekkonenkaan ei kuitenkaan tiennyt, että hänen ”ystävänsä” suunnittelivat suurimman pomminsa testaamista 30. lokakuuta, Kekkosen ollessa yhä Yhdysvalloissa.

Tapaamisten jälkeen molemmat miehet tunsivat entistä suurempaa kunnioitusta toisiaan kohtaan. Tapaaminen myös vahvisti Kennedyn päättäväisyyttä tulla Suomen ja Kekkosen avuksi tilaisuuden tullen.

Tilaisuus tuli kaksi viikkoa myöhemmin, kun Moskova Länsi-Saksan ja Naton väitettyyn uhkaan vedoten testasi ydinasearsenaalinsa suurinta pommia, hirviötä, joka tunnettiin nimellä Tsaarin pommi. Samaan aikaan Moskova otti käyttöön yya-sopimuksen pelottelupykälän, jonka mukaan Suomi oli velvollinen vastustamaan ”Saksan tai sen liittolaisten” – eli Naton – aseellisia hyökkäyksiä. Pykälä antoi mahdollisuuden käynnistää yhteiset sotilaalliset konsultaatiot, mikäli tällainen uhka oli jommankumman osapuolen mielestä olemassa. Näin käynnistyi noottikriisi.

Historioitsijat ovat erimielisiä siitä, miksi Kreml päätti virittää noottikriisin. Jotkut sanovat sen olleen näytelmä, jonka tarkoituksena oli taata yhteistyöhaluisen Kekkosen voitto tammikuun 1962 presidentinvaalissa. Suurlähettiläs Bernard Guflerille kriisi vaikutti kuitenkin kaikkea muuta kuin näytelmältä hänen saapuessaan Tamminiemeen mukanaan huippusalainen kirje Kennedyltä. Yhdysvaltain presidentti tarjosi tukeaan ennen kuin Kekkonen lensi Venäjälle tapaamaan Hruštšovia. Suomen presidentti ”oli ilmeisesti laihtunut ja hänen ihonsa oli kellertävä”.

Kirjeessään Kennedy antoi ymmärtää, ettei ollut halukas lähtemään sotaan Suomen puolesta – ei ainakaan vielä. Hän oli kuitenkin halukas, jos Kekkonen niin haluaisi, asettumaan Suomen tueksi julkisuudessa, YK mukaan lukien. Tämä merkitsisi Suomen muuttumista kylmän sodan uudeksi rintamalinjaksi.

Jos Kekkonen niin haluaisi. Se oli ydinasia. Kekkonen ei nimittäin halunnut. Kekkonen koettelisi onneaan myrskyisen neuvostoystävänsä kanssa. Kiitos, mutta ei kiitos.

Loppu on tuttua tarinaa. Kekkonen piti kokouksensa Hruštšovin kanssa Siperiassa. Hruštšov päätti jalomielisesti ”lykätä” vaatimansa yhteiset sotilaalliset keskustelut, ja Kekkonen palasi kotiin sankarina.

Olisi vähättelyä sanoa, että Kennedy pettyi Kekkoseen. Hän ei kuitenkaan käytännössä voinut tehdä paljon mitään nyt, kun Kekkonen oli vahvistanut asemansa Moskovan miehenä Helsingissä. Seuraavassa lehdistötilaisuudessa Kennedyltä kysyttiin, miltä Moskovan Suomeen kohdistama kiristystaktiikka tuntui. Presidentti ei kommentoinut.

Presidentti Sauli Niinistö ja Yhdysvaltain presidentti Joe Biden tapasivat Valkoisessa talossa maaliskuun alussa.

Nyt Suomi on jälleen uutisissa. Missään tapauksessa nyky-Suomi ei ole vuoden 1961 Suomi. Toisin kuin vuonna 1961, Suomella ei enää ole niin kutsuttua erityissuhdetta Moskovan kanssa. Se päättyi vuonna 1991 Neuvostoliiton hajotessa. Vuonna 1995 Suomi liittyi virallisesti jälleen länteen, kun suomalaiset olivat äänestäneet innokkaasti Euroopan unioniin liittymisen puolesta.

Natoon Suomi ei kuitenkaan ole liittynyt. Naton kumppanimaana Suomi osallistuu Ruotsin tavoin sotilasliiton harjoituksiin, mutta ei ole hakenut täysjäsenyyttä. Eikä se ole näyttänyt edes halukkaalta tekemään niin ennen Ukrainan maanjäristystä.

Suomalaiset eivät ole uskoneet tarvitsevansa apua. Vuonna 1961 Suomella oli pieni, puolustuksellinen armeija. Nyt sillä on kunnioitusta herättävät asevoimat ja huippuluokan Ilmavoimat. Lisäksi suomalaisten luonteessa on aina ollut jotakin sellaista, joka suosii yksin yrittämistä. Etenkin vanhempien suomalaisten epäröintiä Natoon liittymisessä selittää myös talvisodan ajoilta jäänyt epäluottamus Yhdysvaltoja kohtaan. Tuolloin lupaukset Amerikan avusta eivät johtaneet mihinkään.

Moskova on lisäksi useasti – jos kohta kaoottisella tavalla – uhannut vastatoimilla, jos Suomi liittyy Natoon, ja toistanut näitä uhkauksia aivan viime aikoina. Niilläkin saattaa olla vaikutusta joidenkin suomalaisten epäröintiin.

Epäröinnin aika on kuitenkin nyt ohi. Sen takasi Putinin hyökkäys Ukrainaan. Nyt Suomen mahdollinen hakemus puolustusliiton täysjäseneksi on selvästi pöydällä. Jos Suomi päättää lähettää jäsenyyshakemuksen, syynä on tuoreiden mielipidetiedustelujen valossa se, että Suomen kansa haluaa jäsenyyttä.

Sauli Niinistö ei ole Urho Kekkonen: ei ole epäilystäkään siitä, kummalla puolella idän ja lännen jakolinjaa Niinistön sympatiat ovat. Hän on pidättäytynyt suosittelemasta, että Suomi liittyisi Natoon. Liittymissuositus oli kuitenkin hyvin lähellä hänen tavattuaan Joe Bidenin Valkoisessa talossa 4. maaliskuuta. Niinistö ilmaisi painokkaasti, että Naton ovet ovat yhä avoinna ja että jos Suomi hakisi täysjäsenyyttä, nykyiset jäsenmaat voisivat reagoida hakemukseen nopeasti.

”Elämme hyvin vaikeita aikoja”, Suomen presidentti lausui, kääntyi amerikkalaiskollegansa puoleen ja lisäsi: ”Haluan kiittää teitä myös osoittamastanne johtajuudesta. Nyt me tarvitsemme sitä.”

Voi hyvin kuvitella, ettei kumpaankaan näistä kommenteista suhtauduttu myönteisesti Kremlissä. Kukaan ei tohdi myöskään kuvitella Kekkosen suuhun vähääkään tämän suuntaisia sanoja tai että hän olisi edes ollut vapaa puhumaan tällä tavalla tavattuaan ystävällismielisessä kokouksessa John F. Kennedyn vuonna 1961.

Euroopan turvallisuustilanne muuttuu nyt nopeasti. Tämänkään vuoksi ei liene viisasta vetää liian likeisiä yhtäläisyysmerkkejä äskettäisen presidenttitason tapaamisen ja sen kylmän sodan aikaisen edeltäjän välille.

Yksi asia on kuitenkin varma: Suomi on jälleen pelaaja maailmannäyttämöllä ihan samalla tavalla kuin se oli 60 vuotta sitten.

Gordon F. Sander

Kirjoittaja on yhdysvaltalainen journalisti ja historioitsija. Hän on kirjoittanut Suomesta useita kirjoja, viimeisimpänä Kansalainen Kekkonen (2021).

Pidempi kirjoitus samasta aiheesta on julkaistu Politico-lehdessä.

Vieraskynät ovat asiantuntijoiden puheenvuoroja, jotka HS:n toimitus on valinnut julkaistaviksi. Vieraskynissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä, eivät HS:n kannanottoja. Kirjoitusohjeet: www.hs.fi/vieraskyna/.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide