Ei ole ihme, että haluamme auttaa Ukrainaa, sillä niin ihminen on syntymässään ohjelmoitu

Suuret auttamisen tunteet pitävät maailmaa pystyssä, mutta joskus ne myös vievät harhaan.

19.3. 2:00 | Päivitetty 19.3. 8:54

Minulla niin kuin isolla osalla meistä on pakottava tarve auttaa Ukrainan sodan uhreja.

Se ei ole ihme.

Meihin ihmisiin – ja myös moniin muihin eläimiin – on rakennettu halu auttaa. Se on maailman kantavia voimia.

Kun näemme hätää, aivomme peilaavat tuskan tunteita. Kun autamme, hyvän olon hormonit dopamiini ja oksitosiini jylläävät sisällämme. Lahjoittajan verenpainekin laskee. Auttaja saa kunnon kiksit.

Kriisistä ahdistuneen oloa muiden auttaminen rauhoittaa, kun hän voi tehdä jotakin konkreettista, edes pientä.

Ihmisyhteisöissäkin on auttamisen mekanismi, joka on hiukan selittämätön, mutta hyvin tunnistettava.

Kun yhteisö kohtaa kriisin, yhteisön valtaa sulautunut solidaarisuus, joka hitsaa sitä yhteen. Historioitsija Rebecca Solnit kirjoittaa, että tunne saa ihmisen tekemään hyvää ja että se tuo outoa mielihyvää hirveyden keskelle.

Hämmennys ja pelko lähentävät meitä kriiseissä, yhtäkkiä meistä tulee yhteisöllisempiä. Kulttuuriantropologi Victor Turner on kutsunut kokemusta nimellä communitas.

Sitä oli se kuuluisa talvisodan henkikin.

Ukraina on nykymaailmassa sen verran lähellä, että Suomessakin se jollakin tavalla koetaan osaksi omaa yhteisöä. Tai ainakin kriisi liimaa suomalaisyhteisöä yhteen, koska Ukrainan vihollinen on myös meille pelottava ja tilanne tunnistettava.

Auttamiseen liittyy syvää empatiaa, pakottavaa tarvetta, suurta hyvän olon tunnetta, oman pelon rauhoitusta, salaperäisesti kutkuttavaa yhteisöllisyyttä. Meissä jylläävät siis isot voimat.

Eipä ihme, että auttamisesta päihtyneinä teemme joskus myös tyhmiä tekoja. Unohdamme kysyä, mitä oikeasti tarvitaan. Lähetämme kriisialueille tavaraa ja vaatteita, joille ei ole siellä käyttöä. Ryntäämme kriisialueille auttamaan omin käsin, vaikka me amatöörit vain vaikeutamme ammattilaisauttajien työtä.

Kanavoimme voimamme parhaiten, kun kysymme asiaan vihkiytyneiltä järjestöiltä, mitä voisimme tehdä ja mitä antaa. Niin tylsältä kuin se saattaakin kuulostaa, rahan lahjoittaminen vakiintuneelle avustusjärjestölle on usein se tehokkain apu.

Sodan jaloista tulevat pakolaiset tarvitsevat Suomessa pitkään apua, eivätkä vähiten uusia ystäviä, jotka tukevat uuden elämän alkuun.

Kirjoittaja on HS:n Aasian-kirjeenvaihtaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide