Voiko unohdetut unohtaa uudelleen?

Päättäjien pitäisi näyttää nuorille, ettei näitä ole unohdettu, kirjoittaa HS:n yliopisto­kirjeenvaihtaja Valtteri Parikka.

31.3. 2:00 | Päivitetty 31.3. 7:11

Yliopistot siirtyvät nyt akateemisen epämääräisesti takaisin lähiopetukseen. Virallisissa papereissa etätyösuositus on päättynyt aikaa sitten, mutta ainakaan Helsingin yliopiston arkitodellisuudessa kukaan ei vielä tiedä, mitä tuleman pitää.

Tämänhetkiset opiskelijasukupolvet ovat tottuneet epämääräisyyteen, sillä sitä on kestänyt jo kaksi vuotta. Lupauksia paremmasta on riittänyt, mutta toimenpiteet ovat jääneet ”näennäiskuulemisen” tasolle. Monessa käänteessä opiskelijat on unohdettu kokonaan. Tosin oli opiskelijoiden jaksaminen sivussa jo ennen pandemiaakin.

22-vuotias arkkitehtiopiskelija Jessica Eerikas osasi kertoa unohdettujen unohtamiselle syynkin (HS 3.2.): ”Olemme liian vanhoja lapsiksi ja liian nuoria aikuisiksi.”

Lue lisää: ”Olen menettänyt elämäni parhaat vuodet” – Loputon etätyöskentely ajoi ongelmiin ihmisryhmän, jonka kiusallisista kokemuksista puhutaan yllättävän vähän

Nyt on päätetty, että koronaviruksen välttelyä on kestänyt tarpeeksi pitkään. Luentosaleihin voi palata ja elämä jatkua. Kahden vuoden poikkeusajasta luisutaan normaaliin parin kuukauden siirtymäajalla.

Näinkö helposti se on kuitattu? Sukupolvellinen nuoria on menettänyt elämänsä kriittisimmät ihmiskontaktit ja luonut ammatillisen asiantuntemuksensa etäyhteyden ääressä. Tutkijat, opiskelijat ja opettajat ovat kaikki varoittaneet nuorten ”mielenterveyspommista”.

”Mitä se esimerkiksi tarkoittaa tulevaisuuden kannalta, että meillä on yliopistot kiinni kaksi vuotta? Mikä on se lasku, mikä siitä tulee? Ei sellaista arviota ole oikein tehty. Pitäisi tehdä”, pohti THL:n terveysturvallisuusosaston johtaja Mika Salminen (HS 5.2.).

Lue lisää: THL:n Mika Salminen arvostelee korona­kriisin hoitoa: Johtoa ei olisi pitänyt keskittää STM:lle ja tavoite vähentää tartunta­tapauksia rokotteilla oli virhe

Muistiliiton verkkosivujen mukaan unohtaminen johtuu siitä, että ”toinen tieto sotkee toista muistiainesta”. On jopa filosofinen kysymys, voiko unohdetun unohtaa uudelleen.

Pelkään pahoin, että opiskelijoiden kohdalla unohdettu unohdetaan vielä kerran. Ihmismieli on sellainen, että sinne mahtuu vain yksi katastrofi kerrallaan. Nyt kun koronaviruspandemia on näennäisesti ohi, on helppoa toivoa sen haavojen tyrehtyvän kuin itsestään.

Tosiasiassa koronaviruspandemian aiheuttama muutos nuorien elämien taitekohtiin on ollut niin valtaisa, ettei sen jäljistä ole vielä muuta kuin arvailuja. Yksinkertaisia ratkaisuja ei ole olemassakaan, mutta huonoin vaihtoehto on jälleen unohtaa.

Päättäjien olisi ensiarvoisen tärkeää selvittää, mitä muhivalle ongelmalle voi vielä tehdä. Tai ainakin näyttää nuorille, ettei heitä ole unohdettu.

Kirjoittaja on HS:n yliopistokirjeenvaihtaja.

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide