Sensuurilla on pitkä perinne Venäjällä

Yhteiskunnallisesti avoimempia länsimaita on jo kauan pidetty vaarallisina.

17.4. 2:00 | Päivitetty 17.4. 8:31

Venäjän ikävistä asioista ei perinteisesti ole saanut kertoa. Nikolai I antoi sensuurilain vuonna 1828, vaikka sitä ennenkin sananvapaus oli hyvin rajallinen. Hallituksen toimia oli kyllä lupa kiittää. Mutta sanomalehdiltä kiellettiin oikeus muutoin ollenkaan kajota hallituksen toimenpiteisiin.

Kun tunnetut henkilöt Andrei Krajevski ja Vladimir Odojevski pyysivät lupaa uuden aikakauslehden perustamiseen, vastasi keisari: ”Entisiäkin on liikaa.”

Sisäministeri antoi määräyksen: ”Ei sallita minkäänlaisia kertomuksia kansan tarpeista, ajan tapahtumista, jotka voivat turmiollisesti vaikuttaa kansan syviin riveihin. Ei säälitellä orjuutettuja talonpoikia eikä kertoa tilanomistajain ilkivaltaisuuksista.”

Sensuuri ulottui silloinkin historiankirjoitukseen. Kansanvalistusministeriössä sensori töhri historiasta niiden Kreikan ja Rooman sankarien nimet, jotka taistelivat isänmaansa vapauden puolesta.

Entinen ministeri Sergei Uvarov kertoi vaikeuksista, kun hän tahtoi painattaa kirjansa ”Kreikan entisyydestä”. Sensori tahtoi välttämättä pyyhkiä pois sanan demos (kansa), vaihtaakseen sen johonkin muuhun nimitykseen. Samoin sensuuri ei sallinut sanoa, että muutamat Rooman keisarit murhattiin, vaan että he noin vain saivat surmansa.

Kun Moskovan historiallinen seura painatti englantilaisen Giles Fletcherin kirjasen, jossa kerrottiin kansan senaikuisista tavoista ynnä muista, siitä nousi myrsky. Kirjaa pidettiin russofobiana ja se hävitettiin. Seuran sihteeri, ukrainalainen professori Osip Maksimovitš Bodjanski karkotettiin maanpakoon Kazaniin.

Yhteiskunnallisesti avoimemmat länsimaat nähtiin tuolloinkin vaarallisiksi. Ulkoministeriltä tuli määräys: ”Olla kokonaan puhumatta Länsi-Euroopan valtioista, valtiopäivistä, perustuslaeista, valtuutettujen vaaleista, lainsäädännöstä. Karttaa puheessa kansanvaltaa, työväen tarpeita ja vaatimuksia.”

Sensuuri oli tehokas. Maaorjuuden lakattua vuonna 1861 runoilija Jaakko Räikkönen lähetti siitä ilouutisen Suomettareen nimimerkillä ”Vapautettu maaorja I Räikkönen”. Kirjettä julkaistessaan 5.4.1861 lehti oli yhtä tietämätön Inkerinmaan maaorjuudesta kuin nykyvenäläiset Ukrainan sodasta. Suometar totesi heti aluksi: ”Meille on tähän asti ollut tietämätöntä, että suomensukuisistaki Wenäen asukkaista on ollut orjina, ennenkuin tästä lähetyksestä näemme, että sitä orjuutta on ollut heissäki ja wielä aiwan Suomen rajalla, missä Walkeasaaren pitäjä on.”

Markku Kettunen

Inkerin historiaa tutkiva teologian tohtori

Joensuu

Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, joita HS:n toimitus valikoi ja toimittaa. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide