Hyytävä paluu koivun ja tähden aikaan

Topeliuksen ikivanhasta sadusta on tullut Ukrainan sodan sytyttyä liiankin totta.

10.4. 2:00 | Päivitetty 10.4. 6:24

Tarinan voima on häkellyttävä. Luulin unohtaneeni kummitätini, nyt jo edesmenneen, kirjahyllystä löytyneen Zacharias Topeliuksen satukokoelman, jonka äärelle palasin lapsena kerta toisensa jälkeen. Unohdin Koivun ja tähden vuosikymmeniksi, mutta viime viikkoina tuo koskettava kertomus on puskenut muistoistani pintaan.

Tiedän toki syyn, ja niin tiedätte tekin. Helmikuun lopulla käynnistynyt Venäjän hyökkäys Ukrainaan on kasannut rinnan päälle painolastin, voimattomuuden tunteen ja pahan olon, joka saa mielen myllertämään päivin ja öin.

Tässä herkkyystilassa tunnen, kuinka ikivanhasta sadusta tuli liian totta.

Toimittaja Heikki Aittokoski luonnehti viime kesänä Kuukausiliitteessä julkaistussa jutussaan isonvihan aikaa hirvittävimmäksi, mitä Suomessa on kuunaan koettu. Isoviha päättyi Uudenkaupungin rauhaan, josta tuli viime vuonna kuluneeksi 300 vuotta.

Isoviha oli terrorintäyteinen Venäjän miehitysaika Suomessa. Venäläisten sotilaiden ja kasakkojen harjoittaman hävityksen, ryöstelyn ja väkivallan ohella julmaa satoaan niitti isoksi kuolemaksi kutsuttu rutto.

Tuhansia suomalaisia vietiin väkivalloin Venäjälle. Heitä päätyi muun muassa maaorjiksi ja seksiorjiksi.

Tähän maisemaan asettui Topeliuksen kuvaus Venäjälle kaapattujen lasten kotimatkasta.

”Sota raivosi joka paikassa, kaupunkeja ja taloja paloi, viljavainiot tallattiin ja ihmisiä kuoli sadoin tuhansin miekan, nälän, maanpakolaisuuden ja hirveitten tautien kautta”, Topelius kuvaa sadussaan tuota kauheata ajanjaksoa.

Sadun tyttö ja poika vietiin "kauaksi vieraalle maalle”, missä he päätyivät onnekseen hyvään perheeseen. Vuosien kuluttua ja rauhan jo tultua he alkoivat kaipailla oikeaan kotiinsa.

Kodistaan he muistivat vain ison koivun, jonka oksilla linnut lauloivat auringonnousun aikaan – ja tähden, joka iltasella kimaltelee koivun lehtien lävitse.

Kahden pikkulinnun johdattamina lapset selviytyvät pitkästä matkasta edelleen elossa olevien vanhempiensa luokse. Pikkulinnun hahmossa lasten tietä varjelleet enkelit olivat heidän kuolleet pikkusiskonsa.

”Mitään rajaa raakuudelle ei ollut. Isonvihan vuosina vainolainen kidutti äitejä ja isiä pikkulasten nähden. Tai sitten pikkulapsia äitien ja isien nähden.”

”Voi vain kuvitella, kuinka riipaisevia tilanteita on koettu Lohtajan pihamailla, kun lapsia on riistetty kodeistaan — epäilemättä myös niin, että lapset ovat ensin joutuneet todistamaan vanhempiensa tappamista.”

Aittokosken kirjaukset isonvihan raakuudesta asettuvat keväällä 2022 luettuna hyytävän todentuntuisempaan valoon kuin vielä muutamia kuukausia aiemmin.

Isoviha ei jäänyt 300 vuoden taakse.

Isoviha ei jäänyt 300 vuoden taakse. Ukrainalaiset, 1700-luvun alun esivanhempiemme kohtalotoverit, elävät sitä paraikaa.

HS:n toimittajat Petteri Tuohinen ja Kalle Koponen haastattelivat kuluneella viikolla silminnäkijöitä, jotka kertoivat venäläismiehittäjien sortovallasta, järjestelmällisestä siviilikohteiden tuhoamisesta ja paikallisen väestön terrorisoinnista ukrainalaiskylässä.

Päädyimme laittamaan jutun alkuun varoituksen siitä, että sen sisältö voi järkyttää lukijaa. Niin se tekikin.

Satuihin kuuluu onnellinen loppu. Ehkä historian kulku tarjoaa sellaisen lopulta Ukrainallekin. Ehkä jotkut lapset – pakolaisiksi lähteneet tai kotoaan rajan taakse kaapatut – löytävät rauhan tultua tiensä takaisin kotiin. Kenties he löytävät vielä vanhempansa hengissä.

Tämän vuosisadan isoviha taipuu varmasti kertomukseksi, jota ukrainalaiset isät ja äidit siirtävät lapsilleen. Toivoen, ettei jälkipolvien tarvitse ikinä kohdata yhtä hirvittävää ajanjaksoa.

Tätäkään vihan aikakautta, tuhoa ja raakalaismaisia surmatöitä ei saa koskaan unohtaa. Eikä kenellekään tule suoda tilaisuutta häivyttää hirmutekojaan valheen tai vaikenemisen suojiin.

Kirjoittaja on HS:n päätoimittaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide