Helsingin Sanomissa oli kiinnostava juttu (10.4.) Tuomas Mustikaisen kirjailijantyöstä ja näkökyvyn huonontumisesta. Mustikaisen näkö heikkeni äkillisesti syksyllä 2017. Nyt hänen haitta-asteensa on 90 prosenttia.
Olen itse menettänyt näköni vähitellen ja olen nyt melko samanlaisessa näkötilanteessa kuin Mustikainen. Olen edelleen, kohta 60-vuotiaana, aktiivisesti mukana työelämässä kohtuullisen vaativissa it-alan kehittämistehtävissä.
Samaistun Mustikaisen tuntemuksiin näkövammautumisen prosessista. Kieltämisen tunne on tuttu, ja kynnys apuvälineiden käyttöönottoon oli myös itselläni korkea. Valkoista keppiä aloin käyttää vasta pari vuotta sitten, kun oli aivan pakko, ja silloinkin pitkin hampain. Ajattelin, että nyt kaikki näkevät vammaisuuteni. En myöskään halunnut identifioitua näkövammani kautta.
Nykyisin koen, että valkoisesta kepistä on tullut ystäväni. Se helpottaa ja mahdollistaa itsenäisen liikkumisen eikä ole muuttanut minua ihmisenä millään tapaa. Se ei myöskään ole muuttanut muiden suhtautumista minuun, ainakaan kielteiseen suuntaan.
Tunnen suuren määrän näkövammaisia ihmisiä ympäri Suomea ja Suomen ulkopuolelta. Toisin kuin Mustikainen, en tunnista lainkaan hänen kuvaustaan ankeasta ja katkeroituneesta porukasta. Päinvastoin tunnen myönteisesti asennoituvia, pärjääviä ja menestyviäkin näkövammaisia ihmisiä, ihan tavallisia ihmisiä. Olen saanut paljon apua ja tukea prosessiini myös Näkövammaisten liitosta.
Toivon tsemppiä Tuomas Mustikaiselle. Näkövamma ei määrittele ihmistä, mutta sen hyväksyminen helpottaa elämää ja arkea merkittävästi.
Ari-Pekka Saarela
Helsinki
Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, joita HS:n toimitus valikoi ja toimittaa. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.