Minua sanotaan kummalliseksi vanhukseksi, koska käytän puhelinta myös soittamiseen

Valahdimme kirjoittelemaan, koska emme jaksa enää puhua. Siinä on riskinsä.

10.5. 2:00 | Päivitetty 10.5. 7:09

Kun täytin 18 vuotta, sain äidiltäni ja veljeltäni kenkälaatikon kokoisen paketin. Avatessani sitä paketti alkoi piristä. Elettiin vuotta 1996, ja laatikon sisällä oli sen ajan hittituote: Nokian 1610-puhelin, elämäni ensimmäinen kännykkä. Avasin Radiolinjan liittymän ja aloin puhua - enkä ole lopettanut vieläkään.

Ystävieni mielestä olen ”kummallinen vanhus”. Minä nimittäin edelleenkin soittelen ihmisille – jopa täysin ennalta arvaamatta. Usein soitan hoitaakseni jonkun asian, mutta saatan rimpauttaa ihan vain kysyäkseni miten menee. Olen ollut toiminnassani johdonmukainen 26 vuotta.

”Ei mulle soita kukaan muu kuin mun äiti ja sinä”, sanovat useat.

Kerran kuussa Radiolinjalta tupsahti postilaatikkoon paperilasku. Se oli lukiolaiselle paljon rahaa, monta sataa markkaa. Äiti ihmetteli kännykkään tuhlaamiani rahoja. ”Tämä on harkittu sijoitus ystävyyteen”, vastasin.

Hiljattain työkaverien kanssa tuli puhetta puhelimessa puhumisesta. Paljastui, että yllättävän moni vieroksuu puhelimessa puhumista tai kärsii jopa puhelinkammosta. Mitäköhän silloin oikeasti kammoaa, mietin.

Kirjoitetun viestinnän lisääntyminen on ollut heille huojennus. Ei enää puhelinta eikä poukkoilevia keskusteluja! Muttei myöskään vuoropuhelua, silmiin katsomista, äänensävyjä eikä tunteita.

Kirjoitettuun viestintään menee enemmän aikaa.

Tästä on pitänyt huolen myös koronaviruspandemia, joka ajoi tietotyöläiset koteihinsa. Yhä useampi viestintätilanne hoidetaan nyt kirjallisesti. Miksi? Siksikö, että se olisi tehokkaampaa? Sillä sitähän se ei ole. Kirjoitettuun viestintään menee enemmän aikaa ja väärinymmärrysten määrä kasvaa. Huonona hetkenä täysin saman viestin voi tulkita moittivana, parempana hetkenä neutraalina. Se lisää myös yksinäisyyttä, josta kärsii työyhteisössä jopa joka neljäs, kertoi Helsinki Mission tuore tutkimus.

Se, miten paljon ympärillämme on yksinäisyyttä, on meistä jokaisen vastuulla. Jos puhelimessa puhuminen tuntuu liian eksoottiselta, voi tehdä pienempääkin: hoitaa asian kirjoittamisen sijaan kasvokkain tai vastata kaveriporukan Whatsapp-keskusteluun kivasti. Pieni teko voi olla jollekin toiselle todella tärkeä.

Kirjoittaja on Helsingin Sanomien lifestyletoimituksen esihenkilö.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide