Sinulle, joka tiesit varautua pahan päivän varalle

Nyt eletään sellaisia aikoja, joihin minun sukupolveni ja nuoremmat eivät ole elämässään osanneet varautua. Ehkä olisi pitänyt.

8.5. 2:00 | Päivitetty 8.5. 6:41

Hyvä äitini!

Toivottavasti Sinulla on kaikki hyvin. Aika kuluu nopeasti – tammikuussa tuli täyteen jo kaksitoista vuotta siitä, kun lähdit luotamme. Olet yhä mielessä, ja vanhemmiten sitä löytää itsensä yhä useammin muistelemasta omaakin nuoruuttaan.

Ajattelin kirjoitella pitkästä aikaa. Kevät on ollut aika vaikea, ja huomasin, että tuli kova tarve jakaa ajatuksia Sinunkin kanssasi. Haluttaa tunnustaa, että luulen tässä ajassa ymmärtäväni joitain asioita paremmin kuin vielä jonkin aikaa sitten.

Muistan Sinut ihmisenä, joka tuntui aina varautuvan pahan päivän varalle. Välillä Sinun oli hankala luottaa toisiin ihmisiin. Halusit vastata asioista itse, usein silloinkin, kun kyse oli asioista, jotka koin ihan omikseni.

Vähän vanhempana ymmärsin toki, että olit ollut se, joka suurperheen vanhimpana lapsena kantoi vastuuta, kun isäsi, minun ukkini, oli rintamalla. Se kouli ja kovetti. Se teki Sinusta sen uupumattoman vastuunottajan, jollaisena Sinut muistan.

Olit kokenut pahojakin päiviä, ja tiesit että niitä on vielä edessäkin.

Minä en. Synnyin 1960-luvun lopulla, hyvinvointivaltion aamunkoittoon. Perheemme elämä ei ollut yltäkylläistä, mutta turvallista ja turvattua. Ota tämä arvostuksen osoituksena. Yhteiskuntakin otti reippaita askelia kohti yhdenvertaisuutta ja kattavampia palveluja. Parempaa kohti.

Kannustitte koulutukseen. Se avasi näköaloja, mistä olen edelleen kiitollinen.

Energiakriisi, euro-ohjukset ja Neuvostoliiton uhka tuntuivat sittenkin aika etäisiltä. Eteenpäin mentiin, kunnes tuli talouslama. Opiskelukaupungissani Tampereella Hämeenkadun liiketilat tyhjenivät antaakseen tilaa alepubeille ja kirppareille.

Myönnän, että silloin pelotti, kun Gennadi Janajevin juntta yritti kaapata vallan henkitoreissaan olevassa Neuvostoliitossa. Sodankylän sissinä palvellut kaverini pakkasi Rovaniemellä reppunsa, lähtökäskyä odottaen.

Siihen se suurvalta sitten kaatuikin. Onneksi ehdit käydä Leningradit ja Moskovat jo 1970- ja 1980-lukujen bussimatkoilla.

Neuvostoliiton lopustakin on jo yli 30 vuotta.

Tuohonhan se minun asianikin liittyy. Minusta nimittäin tuntuu, että nyt saatetaan jo elää niitä pahoja päiviä, tai ainakin mennään niitä kohti. Sellaisiin päiviin minun sukupolveni ja nuoremmat eivät ole elämässään osanneet varautua. Ehkä olisi pitänyt.

Kävi nimittäin niin, että Neuvostoliiton romahdusta seurannut rautaesiripun kaatuminen koko Euroopassa ruokki kuvitelmaa demokratian ja markkinatalouden loputtomasta juhlasta. Yhdysvaltojen presidentti Ronald Reagan – muistanet sen b-luokan näyttelijän – nimesi neukut jo 1980-luvulla pahan valtakunnaksi. Nyt se paha oli kukistettu, ja hyvä jatkaisi voittokulkuaan hamaan tulevaisuuteen.

No, nyt on todistettu, että ei siinä ihan niin tainnutkaan käydä.

Luulin, että maailma oli ottanut opikseen menneistä virheistä.

En tiedä, miltä tuo Venäjän hyökkäys Ukrainaan sieltä käsin näyttää, mutta täältä Helsingistä katsottuna tuo on ihan hirvittävä murhenäytelmä. Verilöylyä on jatkunut jo yli 70 päivää, eikä julmuuksille näy loppua. Kremlin isäntä Vladimir Putin tuntuu menettäneen järkensä, ja kurjista oloista rintamalle värvätyt nuoret venäläissotilaat raiskaavat ja ryöstävät kuin joukkopsykoosin vallassa.

Varsinkin alkuun minuakin pelotti aika lailla. Meni ihon alle. Nyt ehkä enemmänkin pistää vihaksi.

En oikeastaan tiedä, mitä tässä eniten pelkää. Kolmatta maailmansotaa varmaan, tai yksinkertaisesti sitä, että Putin saa seuraavaksi päähänsä hyökätä Suomeen. Kumpaakaan en ole näihin päiviin asti pitänyt millään lailla mahdollisena. Hyvien aikojen kasvattina luulin, että maailma oli ottanut opikseen menneistä virheistä eikä Hitlerin ja Stalinin hulluutta enää kukaan lähde toistamaan.

Suomi on näillä näkymin pian Nato-maa. Uskon, että se on viisainta, mitä tämän jännän äärellä nyt voi isänmaan puolesta tehdä.

Kotona en ole kriiseihin järin varautunut, vaikka jotkut jo koronan tultua hamstrasivat kaupasta hyllyjä tyhjiksi. Grillattavaa varasin toki, kun sää alkoi lämmetä.

Nyt Viikonloppuna teen vähän kevättöitä pihalla. Niitähän Sinä rakastit.

Jos eläisit, olisit nytkin idättämässä perunoita, kunnostamassa kasvimaata ja leikkaamassa marjapensaita. Sadon säilöisit syksyllä talteen.

Pahan päivän varalle.

Tämmöisellä halusin Sinua lähestyä. Kirjoittelen taas joskus.

Kirjoittaja on HS:n päätoimittaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide