Venäjä sotii ikiaikaisella tavalla

Venäjän armeijan toiminnasta kertoo paljon, että Butšassa mieleen nousee Runebergin Sandels-runo yli 170 vuoden takaa.

11.5. 2:00 | Päivitetty 11.5. 9:26

Muistatte varmaan J. L. Runebergin Sandels-runon Vänrikki Stoolin tarinoista? Tai Vänrikki Stålin tarinoista, kuten teos on tuoreimmassa vuoden 2007 käännöksessä nimetty.

Runossahan lähetti ryntää ilmoittamaan kesken myöhäisen ja huolella valmistetun aamiaisen, että venäläiset olivat aloittaneet hyökkäyksen ja lopettaneet tulitauon tuntia aiemmin kuin oli luultu sovitun.

”Kahdentoista aikaan kun meillä / kello löi yksi jo heillä”, hiestä märkä lähetti sanoo vuonna 2007 julkaistussa Juhani Lindholmin suomennoksessa.

Runeberg tuli mieleen jokin aika sitten Butšassa. Venäläismiehityksestä vähän aiemmin vapautuneet paikalliset nimittäin kertoivat, kuinka Kiovan ympäristöön edenneet venäläisjoukot julistivat valtaamilleen alueille öisen ulkonaliikkumiskiellon.

Paikallisille sen erityisen ikävä piirre oli epävarmuus ajasta. Siviilit kun eivät heti ymmärtäneet, että miehitysarmeija piti kellonsa Moskovan ajassa. Se oli lähes koko miehitysajan tunnin Kiovan aikaa edellä. Miehitysarmeija ja alueen siviilit siis elivät eri kellojen mukaan.

Venäläissotilaat ampuivatkin ison joukon siviileitä, jotka luulivat olevansa vielä venäläisten sallimaan aikaan ulkona. Mutta venäläissotilaiden kellojen mukaan ulkonaliikkumiskielto oli jo alkanut.

Runebergin runouteen ei kannata takertua liikaa. Hän otti tunnetusti laajoja taiteellisia vapauksia. Eikä vanha runous muutenkaan ole kovin vahva apparaatti analysoitaessa Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.

Kaiken lisäksi Runebergin teos kuvasi sotaa, jonka Venäjä voitti niin selvästi, että sai havittelemansa alueet alaisuuteensa. Sitä näkemystä ei kannata ottaa lähtökohdaksi tätä sotaa pohtiessaan.

Miehitysarmeija piti kellonsa Moskovan ajassa.

Venäjän armeijan toiminnasta kertoo paljon se, että mieleen nousee runo yli 170 vuoden takaa. Tätä mietin paluumatkalla Butšasta Kiovaan. Moderneista aseistaan huolimatta Venäjä sotii ikiaikaisella tavalla.

Sodan taustalla on johtajan pakkomielle, jonka tueksi on keksitty pelastustarina. Venäläisjoukot toimivat valtaamillaan alueilla juuri niin kuin sotajoukot toimivat satoja vuosia sitten eli raiskaa, ryöstelee ja tappaa. Venäjän sotilasjohto käy sotaa omista tappioistaan välittämättä. Kaupunkilaiset ovat ulkoistaneet sodankäynnin syrjäseutujen köyhälistölle ja yrittävät jatkaa normaalia elämäänsä katsoen toisaalle.

Se on raskas tapa sotia, joka sopii oikeastaan vain itsevaltaisille maille. Pienemmälle puolustautujalle se on erityisen ikävä.

Kirjoittaja on HS:n pääkirjoitustoimittaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide