Lupasin kävellä Norjan päästä päähän – mutta kuinka sitten kävikään

Hidas liikkuminen luo nöyryyttä. Olen varma siitä.

12.5. 2:00 | Päivitetty 12.5. 13:50

Reipas vuosi sitten kirjoitin rehvakkaasti näin: ”Olen päättänyt kävellä ensi vuonna Norjan päästä päähän. Ruotsi on tavoitteeksi liian lyhyt.”

Tarkoitus ei ollut aloittaa Jäämeren rannalta vaan kotioveltani. Edellisvuoden päivittäinen kävelyannos oli vienyt minut matkassa mitattuna kauemmas kuin Suomen päästä päähän – hieman yli 1 460 kilometriä.

Lisäsin päiväannokseeni pari kolme kilometriä ja asetin tavoitteeksi Norjan mittaisen vuositaipaleen – noin 2 500 kilometriä eli pitemmästi kuin on Nordkappista Lindesnesin majakalle.

Se teki 6–7 kilometriä päivässä, ei siis mitään mahdottomia patikkamääriä. Motiivina oli oma terveys, hyvä olo, sillä kävelyn vaikutukset kuntoon ja mieleen ovat kiistattomia.

Kävelijä jos kuka pääsee osalliseksi hitaan liikkumisen ihmeellisestä voimasta.

Ranskalainen filosofi Frédéric Gros nimittää kävelyä ajan venyttämiseksi. On mukava ajatella, että metsäretkellä valon lisäksi varvikossa myös aika taittuu, kun reisiä pakottaa ja maisema avautuu elämän rosoviivoiksi kilpikaarnan kämmenellä.

Niinä hetkinä tuntuu kuin muistaisi reittejä ikiaikojen alkuun. Uskoisin, että aika moni vaeltaja tietää, mitä tarkoitan.

Astuin ajan poimuun. Vallitsi rauha.

Ymmärrän myös paremmin, miksi isäni vei minut aikoinaan katsomaan suomalaista ikimetsää. Isän perässä aarniometsässä kävellessäni tunsin vastaansanomattomasti, kuinka jalat ottivat tietoisuuden paikan, kuten Gros kirjoittaa. Kuin korkeampi voima ne arvioivat ja hallitsivat asemaani maailmankaikkeudessa.

Hidas liikkuminen luo nöyryyttä. Olen varma siitä.

Kun oikein kävelee, taivallus vie väistämättä paljon pitemmälle kuin Norjan päästä päähän. Siksi ei haitannut, vaikka tavoitteesta jäi joitakin kilometrejä puuttumaan ja Lindesnesin majakasta vain kajo näkyi.

Lempeänä syyskesän päivänä Loviisan Myllyjärvellä astuin kuin itsestäni ulos ja keräsin orakkaita paperipussiin ensimmäistä kertaa. Sitten palasin itseni sisään ja kävelin vaimoni kanssa paloaukean halki.

Hypin rungolta toiselle ja kivien lomassa minä loikin. Astuin ajan poimuun. Vallitsi rauha.

Terveen metsän reunassa vilkaisin taakseni. Näin tutun näköisen miehen istumassa hiiltyneellä rungolla asennossa, josta ei voinut päätellä muuta kuin sen, että kun istuu siinä ja syö eväsleipää ja ryystää termoslämmintä kahvia kuksasta, niin se on kaikkein tärkein asia, jonka maailmassa voi juuri sillä hetkellä tehdä.

Kotona vaimo valmisti orakkaista maukkaan muhennoksen.

Kirjoittaja on HS:n urheilutoimituksen esihenkilö.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide