Olen duunariperheen kasvatti enkä välitä hienostelusta – silti puolustan käsittämätöntä rituaalia, joka on lähtöisin 1100-luvulta

Elämän karnevalisointi ja erikoiset perinteet tulevat juuri nyt enemmän kuin tarpeeseen.

16.5. 2:00 | Päivitetty 16.5. 6:54

Olen duunariperheen kasvatti. Lapsuudessani ei vietetty snapsilaulujen täyteisiä rapujuhlia, saati vierailtu kulttuuririennoissa.

Minussa ei ole piirun vertaa eleganssia. Kiroan kuin rekkakuski ja käytän tuulihousuja julkisilla paikoilla. Enkä osaa asetella aterimia ravintolassa niin, että tarjoilija tietäisi minun lopettaneen syömisen.

Siitä huolimatta (tai ehkä sittenkin sen takia) otan tällä viikolla osaa yliopistojuhlaan, jota överimpää saa hakea. Kyseessä on tiedekuntani promootio, jossa valmistuneita maistereita ja tohtoreita vihitään pompöösein menoin.

Ensimmäisiä promootioita juhlittiin Bolognassa 1100-luvulla. Suomessa perinne polkaistiin käyntiin 1600-luvulla.

Torstain ja sunnuntain välisenä aikana, tuttavallisemmin torsuntaina, rituaaleille ei näy loppua. Senaatintorin peittävä punainen matto, tykinlaukaukset ja nousevalle auringolle omistettu puhe ovat niistä vain esimerkkejä.

Promootiossa on pilkuntarkka pukukoodi. Mekon on oltava kopiopaperinvalkoinen ja maisterinsormuksen kultainen. Satiinihansikkaatkin on puettava, mutta onneksi löysin sellaiset naamiaiskaupasta kahdeksalla eurolla. Jos pukeutumisessa sooloilee, juhlapaikalle ei pääse välttämättä sisään.

Mitä järkeä tässä siis on?

Kohtalotoverini sanoitti promootion täydellisesti: ”Vaatii yhteisen sosiaalisen sopimuksen leikkiä tällaista arvokasta rituaalia. Hioa miekkoja samppanjalla, puhua latinaa joka hiivatin välissä, purjehtia, tanssia ja kuunnella toinen toistaan ylevämpiä puheita monta päivää.” Olen tismalleen samaa mieltä hänen kanssaan.

Väitän, että järjellä ei ole mitään tekemistä elämän tärkeimpien juttujen kanssa. Väitän myös, että tällaisena aikana tarvitsemme ennen kaikkea asioita, joissa ei ole varsinaisesti järjen ripettäkään.

Muutoin emme ole osa vuosisatojen ketjua, ja juuri se on jutun juju.

Tarvitsemme karnevaaleja, jotka eivät hyödytä ketään tai tuota lisäarvoa millekään. Sosiaalisia sopimuksia, jotka antavat luvan ylittää arjen ja heittäytyä leikkiin. Naurettavia perinteitä, jotka sitovat meidät hetkeksi yhteen.

Jotta juhla tuntuu luissa ja ytimissä saakka, keinotekoisia sääntöjä on pakko noudattaa, vaikka se konservatiivista onkin. Muutoin emme ole osa vuosisatojen ketjua, ja juuri se on jutun juju.

Kunnes jälkeen maanantaiaamuna, pää valvomisesta kipeänä, saattaa taas jaksaa arkeaan 2020-luvulla.

Kirjoittaja on HS:n lifestyletoimituksen toimittaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide