Etulinjan maassa voi tulla holotna olo

Joudumme uudessa asemassa miettimään, miten hoitaa idänsuhteet.

17.5. 2:00 | Päivitetty 17.5. 7:12

Tuli pitkästä aikaa sähköpostia pikkuserkulta Yhdysvalloista. Sanat olivat varovaisia, mutta viesti ilmeinen. Selviättekö siellä vaaran alla?

Pääsiäisenä Italiassa muuan vaari kahvilassa näki Suomen etulinjana, prima linea. Jopa Uuden-Seelannin televisiosta on käynyt haastattelijoita. Jatkoivat Lappeenrantaan ja Imatralle koettelemaan pulssia.

Suomen saama huomio imartelee. Toisaalta se karmii selkäpiitä, viluttaa. Tulee holotna olo, niin kuin appi sanoi. Hän oli Valkjärveltä ja kylmää merkitsevä sana tuotu Pietarista.

Kansainvälisissä suhteissa pienen toimijan on harvoin eduksi olla etulinjassa.

Nyt Suomi nähdään sillä paikalla, mutta meidän tuskin kannattaa elämöidä tai tyrkyttää itseämme siihen. Rauhallinen asiallisuus puree. Kyllä uhkaaja tajuaa, mitä sen alla piilee.

Joudumme uudessa asemassa miettimään, miten hoitaa idänsuhteet. Siinä Suomella (aluksi osana Ruotsia) on pian 300 vuotta ollut kaksi suuntausta, hatut ja myssyt, niin kuin 1700-luvun puoluenimet kuuluivat. Voimasuhteet ovat vaihdelleet ja suuntien väliset kamppailut olleet väliin repiviä. Hattujen päälinja on ollut varustautuminen, myssyillä varovaisuus ja sopeutuminen. Ranskan rahoittaman 1700-luvun linnoittamisen mittavuutta voi katsella Ehrensvärd-seuran juuri julkaisemasta komeasta kirjasta.

Jäsenhakemus Natoon on hatturatkaisu. Mielipiteiden vyöry tuo mieleen yhden Pariisin vallankumouksen vuodelta 1848. Hankkeen kärkimies totesi: ”Minä olen johtaja. Minun on seurattava heitä.”

Nyt Naton kannatus on niin vahvaa, että repivää riitaa ei ole noussut. Kannattaa miettiä, miten se ehkäistään myös vastaisuudessa. Sanotaan, että Suomeen mahtuu vain yksi ajatus kerrallaan, ja toisinaan on yritetty liiankin tarkkaan painaa kaikki vallitsevan ulkopoliittisen opin puitteisiin.

Nyt olisi varaa hyväksyä tietty moniarvoisuus. Mauno Koivisto näki, että sama ihminen voi kantaa kahtakin perinnettä. Ollaan päivällä yksiä, yöllä toisia, presidentti kärjisti. Käytännössä näin on huipulla usein ollutkin.

Jopa Urho Kekkosessa piili hattu, minkä hän pani paperille kirjatessaan edeltäjänsä muistelun 1890-luvulta. J. K. Paasikivi ja muut ylioppilaat kuuntelivat hartaina, kun Turkin sodan käynyt Vanhan ylioppilastalon vahtimestari neuvoi, miten Suomi voisi päästä itsenäiseksi, jos Venäjä häviää suuren sodan. Vaikeinta oli valita oikea hetki toimia.

Nato-hakemus on hatturatkaisu.

Sauli Niinistö on osannut olla sekä myssy että hattu. Hyökkäys Ukrainaan toi näkyville melkoisen hatun. Samoin voi sanoa Sanna Marinista (sd), mutta hänellä nahanluonti oli, taustat huomioiden, paljon mutkikkaampi. Siinä varmasti auttoi ikä eli paarlastin puute.

Samalla on vaalittu myös maltin perinnettä. Puhelu Kremliin ratkaisun hetkillä oli järkevä ele. Eikä hassumpi idea ollut päämiehemme vihaisen julkikommentin viittaus klassikkoon, oli se sitten tahallinen tai tahaton. ”Ei pidä peiliä syyttää, jos naama on vino” on Nikolai Gogolin Reviisorista ja taottu pikku-Vladimirin kalloon jo koulussa.

Kekkosen aikana ”meidän nilkit” matkivat presidentin KGB-suhteita ikään kuin pystyisivät samaan. Nyt vastaavien tahojen kannattaa tarkkailla valtiojohdon toimintaa oppiakseen, miten poimitaan kahden ulkopoliittisen tradition parhaat puolet.

Suhteet eivät riipu yksin meistä. Suomen Nato-pyrkimyksen tärkein päättäjä oli sen liikkeelle sysännyt Vladimir Putin. Jatkossakin Kremlin päätökset voivat vaikuttaa väkevästi täkäläiseen päähinemuotiin.

Huolestuttavinta on Kremlistä viime viikkoina kantautunut maailmanlopun ja ydintuhon väläyttely. Se muistuttaa lopun ajan Götterdämmerung-tunnelmia Hitlerin bunkkerissa eikä taatusti ole hyvä merkki.

Kirjoittaja on poliittisen historian emeritusprofessori Helsingin yliopistossa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide