Lapseni kyllästyi ammattimaiseen urheilutreeniin

Treeneistä katosivat leikki ja hauskuus.

Lapsen urheiluharrastus ei saisi muuttua vakavaksi liian varhain.

17.5. 15:00

Viime aikoina on kuultu tärkeitä puheenvuoroja lasten liikunnasta, mutta niistä on toistaiseksi puuttunut perheiden arkikokemus.

Lapseni aloitti jalkapallon innolla viisivuotiaana. Tuttuja kavereita oli mukana paljon, ryhmä oli valtava. Parin vuoden ajan oli hauskaa ja treeneissä oli myös paljon leikkimistä. Kun koulu alkoi, kuvio muuttui yhtäkkiä ammattiurheilua muistuttavaksi. Treenimäärä kisat mukaan lukien kasvoi kolmesta viiteen kertaan viikossa, ja useimmiten kisat olivat lauantai- ja sunnuntaiaamuisin. Perheessä on muitakin lapsia ja kesämökki.

Kisoihin oli vaikea ehtiä säännöllisesti. Lapsi alkoi pudota taidoiltaan porukasta: kisoissa pallot menivät maalin ohi ja kaverit kiusasivat siitä. Samasta syystä muutkin tutut kaverit alkoivat yksi kerrallaan lopettaa fudiksen.

Lapsen ollessa seitsemänvuotias porukka jakautui jo kahtia – selvästi lahjakkaisiin, joiden vanhemmat jaksoivat sitkeästi viedä lapsia kisoihin joka viikonloppu, ja niihin tavallisiin, jotka olisivat halunneet vain pelailla rennosti pari kertaa viikossa.

Treeneistä katosivat leikki ja hauskuus. Lapsi alkoi valittaa, että fudiksessa treenataan vain jotain tekniikkaa eikä pelata kuin vähän aikaa lopussa. Kentän laidalla oli helppo huomata lapsen olevan oikeassa. Yhä enemmän alkoi näkyä lapsia, jotka maleksivat kentän reunoilla painimassa keskenään, kun ”moti loppui” yksitoikkoiseen tekniikkatreeniin. Sen haastavuustaso olisi sopinut paremmin yläkouluikäisille kuin ekaluokkalaisille.

Miksi Suomessa lasten harrastamisesta tehdään niin vakavaa niin pienenä?

Tokalla luokalla erittäin lahjakkaitakin lapsia alkoi pudota pois. He halusivat harrastaa muutakin kuin fudista eivätkä jaksaneet enää yhtä ja samaa lajia monta kertaa viikossa. Lopulta tokan luokan jälkeen myös oma lapseni luovutti, kaveriporukan viimeisenä sissinä. Koulun pihalla ja omalla kotipihalla onneksi pelataan silloin tällöin fudista edelleen, omaksi iloksi – ei tulevaksi uraksi.

Urheiluseurat tekevät erittäin arvokasta työtä. On tärkeää, että lahjakkaat ja kunnianhimoiset lapset pääsevät pelaamaan ja kisaamaan omalla tasollaan. Mutta missä ovat höntsäfutisryhmät näille ei niin lahjakkaille lapsille, joita huvittaisi vain juosta pallon perässä kavereiden kanssa ilman urheilu-uratavoitteita? Koulun iltapäivän fudisryhmä loppui sekin kolmannen luokan jälkeen. Kymmenvuotiaiden liikunta on täysin vanhempien aktiivisuuden, talouden ja jaksamisen varassa.

Kentän laidalla aikoinaan seissyt hollantilainen isä tiivisti oman ajatukseni hyvin: Miksi Suomessa lasten harrastamisesta tehdään niin vakavaa niin pienenä? Hollannissa fudiksessa leikitään ja harrastetaan montaa lajia yläkouluun asti. Missä on liikunnan ilo ja rentous? Eihän tällaista kukaan lapsi jaksa.

Entinen fudisäiti

Julkaisemme kirjoituksen poikkeuksellisesti nimimerkillä.

Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, jotka HS:n toimitus on valinnut ja toimittanut. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide