Jos elämästä puuttuu vauhtia ja vaaraa, kannattaa hypätä bussiin

Linja-autossa on tunnelmaa, kuten vanhassa laulussa sanotaan, kirjoittaa toimittaja Veli-Pekka Lehtonen.

18.6. 2:00

Jos elämästä puuttuu sisältöä, suosittelen busseja. Siellä tapahtuu.

Kerran lensin ulko­mailta ja lento­kentältä hyppäsin bussiin. Kello lähenteli keskiyötä, eikä muita matkalaisia ollut. Ehdotin kuskille, että jos hän koukkaisi läheltä kotiani. Olihan minulla raskas laukku ja halua säästää taksissa. Huomaavainen kuski poikkesikin reitiltä useita kortteleita. Voiko julkinen palvelu tästä enää paremmaksi muuttua?

Toisella kertaa oli talvi, ja kuski jarrutti. Oltiin HSL:n bussissa Mannerheimintiellä. Matkustajat ottivat tukea kuka mistäkin. Alkoi rasistinen sadattelu takaosasta. Sanavalmis kuski vastaamaan, hiljensi mökän. Arvostin citytunnelmaa.

Kerran, taas Mannerheimintiellä, kyytiin nousivat äiti ja poika. Sellaisen vaikutelman heistä sai. Lapsi oli kuriton, löi äitiään – ja äiti löi takaisin ja kovaa. Tätä muu bussi torumaan. Paineen alla äiti livahti lapsineen bussista seuraavalla pysäkillä. Miten tarinan pojalle kävi, kuka tietää. Toivotaan parasta.

Väliin muisto ratikasta, kolmosesta Kaarlenkadulla, parinkymmenen vuoden takaa. Istuin takaosassa. Levoton mies hyppäsi kyytiin, kädessään pistooli. Toivoin hartaasti, että se olisi starttipyssy, ei siis oikea. Arvelin myös, että kaveri jäisi pian pois, viimeistään sosiaalitoimiston pysäkillä. Niin kävikin. Hengitin hetken kaupunkia.

Se oli yksi syy muuttaa – ja vaihtaa busseihin.

Korona-aikana busseihin tuli uutta jännitystä. Vuoroja karsittiin ja matkustaminen kävi paikoin mahdottomaksi. Oli terveydelle vaarallista mennä elokuviin, mutta samaan aikaan kaukoliikenteen bussini oli täpötäynnä. Se huvitti.

Harvoin linjurin kyydissä on kuitenkaan käänteitä kuten jokunen vuosi sitten, kun käteeni jäivät aamubussissa naisten pikkuhousut.

Oli talvi ja nousin bussin 42 kyytiin, taas Mannerheimintiellä. Oli täyttä, sillä moni oli matkalla töihin, joten jäin seisomaan. Pian yksi penkeistä vapautui. Istahdin alas kunnes huomasin, että penkin alle oli pudonnut jotakin. Arvatenkin pipo. Kumarruin ja kauhoin vaatteen käteeni. ”Anteeksi, teiltä putosi”, ehdin huikata takaovella poistumassa olleen naisen suuntaan, kunnes huomasin, että kädessäni ei ollutkaan pipo. Ojentelin ilmassa jotain aivan muuta. Tunsin itseni hölmöksi.

Istuin ruuhkabussissa heilutellen tuntemattoman naisen pikkuhousuja, enkä saanut sanaa suustani. Laskin pöksyt takaisin lattialle. Loppumatkan tuijotin tiukasti eteeni.

Kirjoittaja on HS:n toimittaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide