Häirintään puuttuminen on tärkeä yhteinen tehtävä

Avoin keskustelu häirinnästä rakentaa turvallisempaa maailmaa.

5.7. 2:00 | Päivitetty 5.7. 8:23

Papin työtä aloittaessani havahduin siihen, miten avoimesti ihmiset elämästään puhuvat. Vastassa oli ihmiselämän koko kirjo.

Luottamuksellisissa keskusteluissa puhutaan siitä, mikä mieltä painaa. Keskusteluja tavataan kutsua sielunhoidoksi. Tavoitteena on tukea kokonaisvaltaisesti ihmistä ja hänen ainutlaatuista elämänkertomustaan.

Vaikka sielunhoito ei ole apu kaikkeen, yhä tarvitaan keskusteluja, jotka tavoittavat myös ihmisen sisimmän, pisaran ikuisuudesta.

Mieleen on palautunut soittaja, joka pyysi sielunhoidollista keskustelua ja huomautti samalla papin vaitiolovelvollisuudesta. Pian ymmärsin, että soittaja masturboi puhelinkeskustelun aikana. Olin hämilläni ja yritin toimia vastuullisesti. Ohjasin soittajaa kääntymään seksuaaliterapeutin puoleen. Tunsin tapahtuneesta häpeää ja vaikenin kokemuksesta.

Soittaja ei ollut ainoa. Myöhemmin selvisi, että samanlaisia kokemuksia oli useilla naispuolisilla papeilla. Nykyisin asiasta puhutaan myös kirkon työntekijöiden valmennuksessa. Työntekijöitä rohkaistaan puhumaan asiasta omille esihenkilöilleen. Tarvittaessa tehdään rikosilmoitus.

Kysymykset perhesuhteista, sukupuoli-identiteetistä ja seksuaalisuudesta kuuluvat ihmisyyteen ja sielunhoidollisiin keskusteluihin. Kokonaan toinen asia on, jos sielunhoitosuhteesta tulee häirinnän kanava. Seksuaalinen häirintä ei saa piiloutua vaitiolovelvollisuuden alle.

Kirkon tutkimus ja koulutus toteutti alkuvuodesta 2022 kyselyn, jolla kerättiin tietoa tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustilanteesta Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Kyselyn mukaan seurakunnissa esiintyy sekä sanallista että fyysistä häirintää.

Lähes joka kymmenes kirkon työntekijöistä oli kokenut häirintää sekä työyhteisön sisältä että ulkopuolelta. Fyysistä lähentelyä oli kokenut kymmenesosa työntekijöistä, ja yli 17 prosenttia kertoi jonkun esittäneen sukupuoleen tai seksuaalisuuteen liittyviä ikäviä huomautuksia tai loukkauksia. Sukupuoli on yhä merkittävä tekijä kirkossa kokemuksessa eriarvoiseen asemaan joutumisesta. Naisista yli 30 prosenttia ja miehistä 12 prosenttia on kokenut häirintää.

Kokemus häirinnästä ja epätasa-arvosta oli suurempaa aiempiin kyselytutkimuksiin verrattuna. Kirkon tutkimus ja koulutus -yksikön vs. johtaja Veli-Matti Salminen katsoo, että koetusta häirinnästä puhutaan enemmän ja työyhteisöissä on aiempaa selkeämmät rajat sille, mikä on häirintää ja mitä ei kuulu suvaita.

Linjaukset eivät saa jäädä periaatetasolle.

Erityisesti tyttöjen kokema seksuaalinen häirintä on lisääntynyt. Siitä kertovat kouluterveyskyselyt. Noin puolet 16-vuotiaista tytöistä kokee vuosittain seksuaalista häirintää. Noin joka kuudes kokee seksuaalista ahdistelua. Vain kolmannes kertoo tapahtumista luottamalleen aikuiselle ja vielä harvempi poliisille. Sateenkaarinuoret kokevat vielä paljon useammin häirintää kuin enemmistöön kuuluvat nuoret. Seksuaalinen häirintä ja häirintä sukupuolen, sukupuoli-identiteetin tai sukupuolen ilmaisun perusteella ovat syrjintää.

Seksuaalista häirintää ilmenee kaikissa yhteisöissä. Avoin keskustelu häirinnästä rakentaa turvallisempaa maailmaa. Sopivan käytöksen rajat on tehtävä selviksi, ja ennakoivia toimia tulee kehittää. Linjaukset eivät saa jäädä periaatetasolle, vaan ne pitää sanoittaa arkea ohjaaviksi toimintaohjeiksi. Syrjintään ja häirintään puuttuminen on yhteinen tehtävä. Seksistisiä, rasistisia, homo- ja transfobisia heittoja ja sopimatonta käytöstä ei pidä hyväksyä.

Uskonnolliset yhteisöt ovat alttiita vaientavalle patriarkaaliselle ja uskonnolliselle vallankäytölle. Myös kirkossa on opittava toimimaan niin, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet tehdä työtään.

Yhdessä on luotava kulttuuria, jossa häirintä tunnistetaan, se otetaan vakavasti ja siihen puututaan.

Kirjoittaja on Turun arkkihiippakunnan piispa.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide