Asunnottomien takki päällä Armi Aavikon kulttuurikävelyllä

Muistisairaan läheisen puheet voivat kuulostaa pähkähulluilta. Kun väestö ikääntyy, muistisairaus koskettaa meistä yhä useampia.

13.7. 2:00 | Päivitetty 13.7. 6:46

”Oliko sinulla se asunnottomien takki päällä, kun olit siellä Armi Aavikon kulttuurikävelyllä?” äiti huutelee toisesta huoneesta kirkkaalla äänellä.

Aamulla äiti on heti herättyään katsonut minua silmiin ja kysynyt: ”Sinäkö olet Nato-joukkoihin liittynyt?”

Muistisairaan läheisen puheet kuulostavat välillä pähkähulluilta. Toisinaan ne naurattavat. Välillä tulee haikea olo, koska tajuaa, että entisenlaisia keskusteluita ei enää tule olemaankaan. Tulee hetkiä, jolloin suututtaa enemmän kuin naurattaa.

Kun tarkemmin mietin outoa kysymystä Armi Aavikosta, oivallan, että äiti on yhdistellyt tietoa, jota on aiemmin kuullut.

Edelliskesänä kerroin äidille käynnistäni Armi Aavikon haudalla Malmin hautausmaalla. Lähdin sinne Yle Areenan erinomaisen Armi Aavikko -kuunnelman innoittamana. Jokin tarinassa kauniista showmaailman imaisemasta Armi Aavikosta on kiehtonut äitiäni.

Asunnottomuudessa taas ei ole mitään hauskaa, mutta ostin tyylikkääksi ajattelemani pitkän toppatakin, joka ristittiin heti uutena asunnottomien takiksi. Semmoisia takkeja kuulemma näkee amerikkalaisissa elokuvissa asunnottomilla, kun he lämmittelevät betonirenkaissa palavien tulien ympärillä. Kun äiti kuuli takkini saaman lempinimen, hänen puheissaan on vilissyt asunnottomien takki mitä erikoisimmissa tarinoissa.

Muistisairaita on nyt jo yli 190 000.

Ja miksi äitini puhuu heti herättyään Nato-joukoista? Ehkä siksi, että kun avaa television, siellä puhutaan Natosta.

Kun läheinen sairastuu muistisairauteen, yhteiselämä muuttuu toisenlaiseksi. Väestön ikääntyessä muistisairaus koskettaa yhä useampaa meistä omakohtaisesti tai läheisen kautta. Muistiliiton mukaan muistisairaita on nyt jo yli 190 000.

Jokaisella vierailulla äitini luona arvostan entistä enemmän kotihoidon työntekijöitä. Olen myös entistä enemmän huolissani, miten ikääntyvässä Suomessa riittää tulevaisuudessakin hoitoalan henkilöstöä, kun heistä jo nyt on pulaa.

Päivästä toiseen he kuulevat muistisairaan vanhuksen samat jutut ja kysymykset. He tekevät iltapalaa, jakavat lääkkeet, suihkuttavat, hakevat toimintapäivään ja syömään ja kysyvät: Mitä tänään kuuluu? Pian heidän pitää olla jo seuraavan vanhuksen luona ja sitä seuraavan ja sitä seuraavan. Heidän ammattitaitoaan on se, että kiireestä huolimatta he pystyvät olemaan läsnä juuri sen kulloisenkin asiakkaan luona.

Ilman heitä me omaiset olisimme voimattomia.

Kirjoittaja on HS:n kaupunkitoimittaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide