Moni hieraisi silmiään, kun yli 90-vuotias Jürgen Habermas karautti selvittämään Ukrainan kriisiä – professori Snyderin viiltävä vastaus vähättelee taipumustamme itsetuhoiseen sähläämiseen

Emme tiedä, kuinka ihmiskunnan käy, mutta Jonathan Franzenin romaanin kylmäävä teoria tuntuu yhä mahdollisemmalta.

17.7. 2:00 | Päivitetty 17.7. 9:19

Moni hieraisi silmiään, kun nyt 99-vuotias Yhdysvaltain entinen ulkoministeri Henry Kissinger kirjoitti taannoin pandemian ratkaisemisesta.

Hämmästys ei ollut vähäisempi, kun kesäkuussa 93 vuotta täyttänyt tutkija Jürgen Habermas analysoi huhtikuussa Venäjän julmaa hyökkäystä Ukrainassa Süddeutsche Zeitungin kiistellyssä esseessään Krieg und Empörung (Sota ja suuttumus).

Habermas on Frankfurtin kriittisen koulukunnan perillinen ja porvarillisen julkisuuden sudenkuoppien sekä legitimiteettikriisien pohtija.

Hän puoltaa sinänsä yleistä keskitietä, jossa Ukrainaa aseistetaan ilman, että lähdetään suoraan sotaan ydinasevaltio Venäjää vastaan.

Hän muistelee kylmää sotaa ja arvioi, että dialogiin pyrkivä rauhantahtoinen politiikka ei ole Saksassa itsestäänselvyys. Sitä ei pidä noin vain hylätä.

Habermas sai professori Timothy Snyderilta viiltävän vastauksen, jonka Frankfurter Allgemeine Zeitung julkaisi englanniksi ja saksannoksena.

Habermasin esseessä oli nyrjähdyksiä ja osittaista ukrainalaisnäkökulmien sivuuttamista, joihin Snyder aiheellisesti pureutui. Samalla Snyder saattoi vähätellä ihmiskunnan taipumusta itsetuhoiseen sähläämiseen.

Snyderin mukaan hyökkäys ei johda ydinsotaan, vaikka Venäjä kärsisi ”tappion”, sillä näin ei tapahtunut, kun Yhdysvallat hyökkäsi Vietnamiin ja Neuvostoliitto Afganistaniin. Tämä johtunee myös siitä, että hyökkääjän oma alue taisi olla suunnilleen yhtä turvattu kuin Venäjän alue nyt.

Mutta epäsuorasti ydinsodan riski on kasvanut. Se ei ole syy alistua Venäjän kiristykseen eikä Habermas niin väittänytkään, arvioi professori Adam Tooze New Statesman -lehden tulkinnassa.

Ennustiko Jonathan Franzen jo tuhomme?

Maailma näyttää joka tapauksessa niin raadolliselta, että Ukrainan päätös luovuttaa alueen ydinaseet Neuvostoliiton hajottua Venäjälle voi nyt tuntua virheeltä. Jos Ukrainalla olisi ydinpelote, Venäjä ei kaiketi olisi hyökännyt. Siksi yhä useampi maa pohtii ydinaseistusta tai liittoutumista ydinasevaltojen kanssa, kuten Suomi ja Ruotsi jo päättivät Naton suhteen.

Satiirisesti: yhä uudet maat opettelevat ”rakastamaan pommia”, kuten Stanley Kubrickin elokuvassa Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia.

Fiktio ennustaa joskus tulevaisuutta, kuten syyskuun 11. päivän terrori-iskuja edeltävistä katastrofielokuvista kävi sosiologi Jean Baudrillardin mukaan ilmi. Pahoin pelkään, että tämä voi koskea myös Jonathan Franzenin Purity-romaania (2015).

Franzen teki pienen Kubrick-tribuutin, sillä romaanissakin ratsastetaan ydinpommilla. Se tehostaa pommia ”lainanneen” varastomiehen ja hänen naisystävänsä lemmenleikkiä.

Vakavampaa on pohdinta siitä, kuinka helppoa ydinaseen tuhovoima tosiaan on tiivistää muotoon, joka mahtuisi pick-up-auton avolavalle. ”Paljon helpompaa kuin huumeiden vastaisen sodan voittaminen, köyhyyden poistaminen, syövän parantaminen tai Palestiinan kysymyksen ratkaiseminen”, hän kirjoittaa.

Franzen on esseissään huolestunut ilmastokriisistä mutta muistuttaa romaanissa myös, että ”ilmastonmuutoskin saa enemmän palstatilaa päivässä kuin ydinasearsenaalit vuodessa”.

Huolestuttavin väite on kuitenkin se, että ”atomin halkaiseminen on kerta kaikkiaan liian helppoa”.

Romaani pohtii teoriaa, jonka mukaan emme voi saada kontaktia ulkoavaruuden älylliseen elämään, koska sellainen keksii väistämättä atomin halkaisemisen ja tuhoutuu ”muutamassa vuosikymmenessä” ennen kuin oppii viestimään niin kauas, että toinen sivilisaatio voi viestin vastaanottaa.

Yhdysvallat tuhosi ydinpommein Hiroshiman ja Nagasakin siviileineen jo vuonna 1945, mutta jonkinlaista älyllistä elämää planeetallamme yhä on.

Samalla pommien tuhovoima on moninkertaistunut ja ydinasevaltojen johtajiin kuuluvat Vladimir Putin ja Kim Jong-un. Ihmiskunnan kykyä itsetuhoiseen sähläämiseen ei pidä aliarvioida.

Franzenin Purityn loppukohtaus jättää toivonkipinän: uusi sukupolvi voi pystyä parempaan kuin vanhempansa.

Se voi hyvin olla viimeinen toivomme.

Kirjoittaja on HS:n kulttuuritoimittaja.

Lue lisää: Voiko ydin­ase­valtio tehdä mitä tahansa heikommilleen?

Lue lisää: Ydinaseet ovat jo vaikuttaneet sotaan Ukrainassa, ja sodan lopputulos voi määrittää ydinaseiden roolia tulevaisuudessa

Lue lisää: Me toivoimme terrori-iskuja, kun ihailimme katastrofi­elokuvia, provosoi sosiologi 20 vuotta sitten – Kulttuuri ennustaa tulevaisuutta, mutta ennustukset voivat olla myös itsensä tuhoavia

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide