Sovittelun mahdollisuuksia tulisi hyödyntää tehokkaammin

Sovittelussa on kyse paitsi ammattilaisten toiminnasta myös kansalaistaidoista, joiden avulla voimme ratkoa yhteisiä ongelmia.

22.7. 2:00 | Päivitetty 22.7. 8:09

Sovittelusta tulee monelle suomalaiselle mieleen Martti Ahtisaaren ja CMI:n rauhanvälitystyö tai työriitojen sovittelu valtakunnansovittelijan avustuksella. Harvempi tietää, että Suomessa sovitellaan myös rikosasioita, erilaisia riita-asioita, perheasioita ja huoltajuuskiistoja, kaupallisia riitoja, koululaisten ja nuorten yhteenottoja, työpaikkojen erimielisyyksiä, naapurusten ja väestöryhmien välisiä jännitteitä sekä ympäristökiistoja.

Suomalainen sovittelun ja vaihtoehtoisen konfliktinratkaisun kenttä on kehittynyt ja ammattimaistunut voimakkaasti 2000-luvulla uuden lainsäädännön myötä. Kehityksen juuret ovat 1980-luvulla, jolloin rikosasioiden sovittelu rantautui Suomeen Norjan kautta. Taustalla vaikutti laajempi kansainvälinen liike, joka etsi tuomioistuinkäsittelylle vaihtoehtoisia konfliktinratkaisun malleja ja korosti, ettei konfliktien oikeudellistuminen aina ole osapuolten etu.

Sovittelun lähestymistapa haastoi perinteisen suomalaisen laki- ja sääntökeskeisen oikeuskäsityksen. Rikoksista tuomitsemisen sijaan alettiin puhua niin sanotusta restoratiivisesta oikeudesta, jossa pyrittiin korjaamaan konfliktin jälkiä osapuolten omien näkemysten pohjalta niin, ettei välttämättä oltu sidoksissa muodollisiin lain määreisiin. Sovittelija ei ollutkaan tuomari vaan kokenut avustaja, jonka tehtävänä oli varmistaa, että osapuolet saattoivat kohdata turvallisessa tilanteessa ja purkaa konfliktin aiheuttamia tuntoja.

Kriittisen kriminologian ja oikeusantropologian piiristä omaksuttiin näkemyksiä, joiden mukaan oikeudellisia kiistoja olisi usein parempi ratkoa yhteisön sisällä, ilman valtiota, sen viranomaisia ja tuomioistuimia. Taustalla oli myös kokemus siitä, ettei oikeuskäsittely välttämättä ratkaissut yhteisöllistä kiistaa lainkaan. Uhri saattoi vältellä ja pelätä rikoksen tekijää jatkossakin, ja tekijä kantoi roiston leimaa hamaan tulevaisuuteen.

Sovittelun vakiintuessa kokeiluista pysyviksi käytännöiksi käytiin keskustelua siitä, menetetäänkö jotain alkuperäisestä yhteisöllisyydestä, kun sovittelusta säädettiin lailla. Suomessa ei kuitenkaan ole vierastettu julkisen sektorin järjestämää sovittelua.

Käytäntöjä ei tunneta riittävästi.

Nykyistä sovittelutoimintaa luonnehtiikin verraten vahva julkisen sektorin rooli. Lakisääteisten rikossovittelun, tuomioistuinten riita-asioiden sovittelun sekä perheasioiden sovittelun rinnalla toimii monimuotoinen joukko aktiivisten järjestöjen ja yksityisten yritysten tuottamia sovittelupalveluita.

Suomalaisen sovittelun tilaa ja mahdollisuuksia tutkineessa Sustima-hankkeessa huomattiin, että sovittelun eri osa-alueiden ammattilaiset ja asiantuntijat näkevät työssään sovittelun hyödyt mutta kokevat, ettei sovittelun käytäntöjä ja sovellusmahdollisuuksia tunneta riittävästi. Vaikka sovittelu on vakiintunut osaksi oikeuskäsitystä, sitä ei vieläkään nähdä tasaveroisena ongelmanratkaisun muotona perinteisten oikeudenkäytön ja hallinnon prosessien rinnalla. Hankkeen johtopäätösten mukaan sovittelun resursoinnin, osaamisen ja laadunvarmistuksen turvaaminen vaatii pitkäjänteistä strategista kehittämistä. Esteitä on piintyneissä toimintatavoissa ja asenteissa, ei niinkään lainsäädännössä.

Sovittelun mahdollisuuksien tehokkaampi hyödyntäminen edistäisi monia tärkeitä päämääriä. Näitä ovat inhimillisen kärsimyksen ja konfliktien kustannusten vähentäminen, tuomioistuinten kuormituksen keventäminen, tapausten käsittelyn nopeus sekä osapuolten yhteistyön ja itsemääräämisoikeuden säilyminen. Lisäksi sovittelulla on yhteiskunnan oikeudenmukaisuuden ja demokratian kehitykseen liittyviä hyötyjä.

Sovittelulle avautuu uusia mahdollisuuksia vallankäytön muuttuessa hierarkkisesta verkostomaiseen ja neuvottelevaan suuntaan. Sovittelussa on kyse paitsi ammattilaisten toiminnasta myös kansalaistaidoista, joiden avulla voimme ratkoa yhteisiä ongelmia ja rakentaa entistä sovinnollisempaa yhteiskuntaa.

Lasse Peltonen ja Kimmo Nuotio

Peltonen on ympäristökonfliktien hallinnan professori ja keväällä päättyneen Sustima-hankkeen johtaja Itä-Suomen yliopistossa. Nuotio on rikosoikeuden professori ja Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin johtaja Helsingin yliopistossa.

Vieraskynät ovat asiantuntijoiden puheenvuoroja, jotka HS:n toimitus on valinnut julkaistaviksi. Vieraskynissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä, eivät HS:n kannanottoja. Kirjoitusohjeet: www.hs.fi/vieraskyna/.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide