Lapsia on suojeltava liiallisen ruutuajan riskeiltä

Ruutuajan kohtuullistaminen on nykyisin vanhemmuuden taito siinä missä lapsen suojaaminen pakkaselta tai päihteiltä.

16.7. 2:00

Digitalisoituneessa yhteiskunnassamme on kaksi pyhää lehmää, jotka estävät tarkoituksenmukaisen keskustelun lasten ruutuajan haittavaikutuksista. Ensimmäinen on myötätuntoinen haluttomuutemme velvoittaa vanhempia kohtuullistamaan lastensa ruutuaikaa, koska pelkäämme jo valmiiksi kuormittuneiden perheiden syyllistyvän entisestään. Toinen on Nokian raunioille kasvanut peliteollisuus, jonka tuotteiden vaikutusten kriittinen pohdinta on jäänyt verointoilun katveeseen. Akateeminen debatti ruutuaikakysymyksiä käsittelevien tutkimustulosten ristiriitaisuudesta hämmentää tilannetta entisestään. Lopputuloksena moni vanhempi jää vaille asianmukaista tietoa ruutuajan vaikutuksista.

Jokainen alakoululainen tarvitsee aikuisen esimerkkiä ja ohjausta ruutuaikansa kohtuullistamiseen, niin sisällöllisesti kuin määrällisestikin. Nykyvanhemmilla ei kuitenkaan ole lapsuudesta tarjolla toimivia malleja digikysymysten ratkomiseen. On aito riski, että lapset jäävät yksin ruudun äärelle silloin, kun he tarvitsisivat ennen kaikkea yhteisiä vuorovaikutushetkiä vanhempiensa ja ikätoveriensa kanssa – tai vaikkapa unta.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tutkimuksista tiedetään, että viiden vuoden iässä suomalaisista lapsista 10 prosenttia pelaa elektronisia pelejä ja 70 prosenttia katselee erilaisia digisisältöjä yli tunnin päivässä. Globaalilla tasolla pandemia on lisännyt lasten ruutuaikaa entisestään.

Lapsi tarvitsee aikuisen ohjausta ja esimerkkiä.

Keväällä julkaistu yli 80 havainnoivaa kansainvälistä tutkimusta yhteen vetänyt meta-analyysi vahvistaa lastenpsykiatrian arjen havainnot siitä, että liiallinen ruutuaika altistaa lapsen ainakin adhd-oireille, masennukselle, ahdistukselle ja käytöshäiriöille. Riskin lisäys ei ollut tutkimuksessa suuri, mutta se oli tilastollisesti merkitsevä. Tutkimuksista tiedetään myös se, että varhainen ja pitkittynyt altistuminen väkivaltaisille digisisällöille yhdistyy tunnekylmien piirteiden ja epäsosiaalisen käytöshäiriön riskiin.

Havainnoivista arkielämän tutkimusasetelmista saadaan selkeän syy-seuraussuhteen sijaan aina mahdollisia yhteyksiä, joiden kausaliteettiarvio jää tietoa käytäntöön soveltavan tahon harteille. Suoranaista kausaliteettia osoittavaa tutkimusta lasten liiallisen ruutuajan haittojen tutkimiseksi ei ole teknisistä eikä tutkimuseettisistä syistä kuitenkaan odotettavissa. Ruutuajan vaikutusten tutkiminen lapsiarjessa on digilaitteiden moninaisuuden, niiden käyttötapojen (yksin vai yhdessä) ja digisisältöjen laadullisen vaihtelun vuoksi huomattavasti vaikeampaa kuin vaikkapa alkoholin kulutuksen määrän ja siitä aiheutuvien terveyshaittojen välisen yhteyden tutkiminen vastaavin keinoin.

Maailman terveysjärjestö WHO on kuluneen kevään aikana julkaissut globaaliin käyttöön uuden ICD-11 tautiluokituksen (International Classification of Diseases). Luokituksen edellistä, suomennettua versioita (ICD-10) käytetään päivittäin lastenpsykiatriallakin diagnostiikan tukena, kunnes uuden version suomennos valmistuu. Uusin luokitus tulee ensimmäistä kertaa tarjoamaan diagnoosin digipeliriippuvuudelle ja siten keinot rajata tervettä digipelikäyttäytymistä häiriötasoisesta. Jälkimmäiseen viittaavat muun muassa heikentynyt kyky säädellä pelaamista, vähentynyt kiinnostus muihin aktiviteetteihin, pelaamisen jatkaminen tai lisääminen siitä aiheutuvista kielteisistä seuraamuksista huolimatta ja toimintakyvyn lasku hyvinvoinnin näkökulmasta tärkeillä elämän osa-alueilla vähintään vuoden kestoisessa tarkastelussa.

Lapsen suojeleminen ruutuajan riskeiltä on tänä päivänä vanhemmuuden taito siinä missä suojaaminen päihteiltä ja pakkaseltakin. Lapsen edun mukaisesti ruutuaikaa tulee kohtuullistaa hyvissä ajoin. Yhteiskuntamme kyllä kannattelee vanhempia, joiden omat voimavarat ja keinot eivät siihen riitä. Yhteiskunnalla on kuitenkin vastuunsa myös siinä, että se tarjoaa riittävästi tietoa ja valistusta heille, jotka kykenisivät omin voimin karikot välttämään. Tämä on tärkeää myös lasten mielenterveyspalveluiden kantokyvyn näkökulmasta.

Päivi Ruokoniemi

Kirjoittaja on lääketieteen tohtori ja osastonlääkäri Husin lastenpsykiatrialla.

Vieraskynät ovat asiantuntijoiden puheenvuoroja, jotka HS:n toimitus on valinnut julkaistaviksi. Vieraskynissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä, eivät HS:n kannanottoja. Kirjoitusohjeet: www.hs.fi/vieraskyna/.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luitko jo nämä?

Luetuimmat - Mielipide