Lasteni harrastuksia luotsaavat vapaaehtoiset paikkaavat perheeni aikuisvajetta

Yksinhuoltajalla on aina huono omatunto, mutta onneksi harrastusmaksuja vastaan lapset saavat elämäänsä lisää välittäviä aikuisia.

6.10. 2:00 | Päivitetty 6.10. 8:52

Varmasti jokainen äiti ja isä kokee jonkinlaista riittämättömyyden tunnetta kasvattajana. Uskallan väittää, että yksinhuoltajaa nämä tunteet valvottavat öisin vielä keskivertovanhempaa enemmän.

Itse ainakin olen tuskaisen tietoinen siitä, että lasteni kokemus nähdyksi tulemisesta on riippuvainen siitä, miten minä perheen ainoana aikuisena jaksan ja ehdin olla läsnä.

Omaa vajavaisuuttani vanhempana paikkaavat toki lasten kavereiden vanhemmat, sukulaiset ja monet ammattilaiset, mutta yhä enemmän myös harrastuksia luotsaavat aikuiset. Aikuiset, joita en itse juuri tunne, mutta joista lapseni puhuvat ihaillen. Lapset kertovat näistä aikuisista sellaisia yksityiskohtia, että alan väistämättä huolestua siitä, millä tarkkuudella jälkeläiseni kuvailevat minua kodin ulkopuolella.

Erityisesti lasteni partio-ohjaajat venyvät mielestäni lähes epäinhimillisiin urotekoihin kouluikäisten kanssa.

Lapsillani ei todellakaan ole verenperintönä mitään erähenkisyyttä, mutta viikonloppu toisensa jälkeen he palaavat metsäretkiltä ja purjehduksilta intoa puhkuen.

Etenkin partio-ohjaajat venyvät urotekoihin.

Jos etsisin työpaikalleni motivaatiopuhujaa, soittaisin lähimpään lippukuntaan. Itse en saa lapsiani aina siirtämään astioita ruokapöydästä tiskikoneeseen, mutta olen kuullut huhuja, että he ovat kantaneet 15-kiloista rinkkaa Nuuksion läpi rankkasateessa.

Harrastuksissa lapseni ovat oppineet myös taitoja, joita itse pystyisin opettamaan korkeintaan Youtube-videoiden perusteella.

Harrastusten kautta he myös tutustuvat erilaisiin aikuisiin. Sellaisiin, joita eivät kohtaisi minun rakentamassani kuplassa.

Sen lisäksi, että nämä aikuiset kuuntelevat ja kannustavat lapsiani, he usein tsemppaavat myös minua. Kun unohdan ilmoittaa lapsen futisturnaukseen tai pakata villasukat rinkkaan, he ottavat koppia.

Harrastusryhmiä vetävillä ihmisillä on varmasti perheet, työt ja muut kiireet, kuten minullakin. Silti he haluavat vapaa-ajallaan olla läsnä meidän muiden aikuisten lapsille, usein ilmaiseksi tai hyvin nimellisellä korvauksella.

En ole saanut rekrytoitua aivan koko kylää osallistumaan kasvatusprojektiini, mutta lasten harrastuksiin aikaansa antavia aikuisia haluaisin kiittää taakan jakamisesta.

Minulle nämä aikuiset ovat ehkä vielä suurempia sankareita kuin lapsilleni.

Kirjoittaja on HS:n kaupunkitoimituksen toimittaja.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luetuimmat - Mielipide