Ruotsissa kunta kielsi ruman rakentamisen – voitaisiinko meilläkin tehdä niin?

Suomessa kerrostalorakentaminen näyttää liian usein siltä kuin kenkälaatikko olisi pohjallaan, kyljellään tai pystyssä.

Vantaan Kartanonkosken asuinalueen arkkitehtuuri on saanut vaikutteita 1920-luvulta.

14.10. 2:00

Helsingin Sanomissa kysyttiin (9.10.), miksi enää ei rakenneta niin kuin ennen. Olen toiminut puolitoista vuotta Turun rakennuslupalautakunnan varapuheenjohtajana ja puoli vuotta kaavat hyväksyvän kaupunkiympäristölautakunnan puheenjohtajana sekä kaupunkikuvalautakunnan jäsenenä, ja kokemus vahvistaa jutun perusnäkemystä arkkitehtuurin ongelmista.

Kaupunkiympäristölautakunta kävi syyskuussa tutustumassa moderniin rakentamiseen Kööpenhaminassa. Tuon vierailun pohjalta HS:n jutun viestit tuntuivat masentavilta ja osaltaan kertovat, miksi kerrostalorakentaminen näyttää meillä liian usein siltä kuin kenkälaatikko olisi pohjallaan, kyljellään tai pystyssä.

Tanskassa rakennuksia esiteltäessä kuulimme aina myös suunnittelijan nimen. Olisiko niin, että vastuullisen arkkitehdin signeeraus talon seinässä ryhdistäisi toteumaa?

Ammatillisen kunnianhimon puutteelta tuntui, kun lehdessä arkkitehdit antoivat ymmärtää, että moderni talotekniikka ja massatuotanto edellyttäisivät tylsää ulkonäköä. Isojakin elementtejä voidaan asetella muutenkin kuin jonoon ja päällekkäin.

Julkisivun porrastus ei oleellisesti nosta kokonaiskustannuksia. Terveellinen asuminen ei tarkoita vain ilmanlaatua vaan asumisen kokonaisvaltaista hyvinvointia ylläpitävää toteutusta. Kyse on myös asuntojen ja huoneiden koosta, pihojen toteutuksesta ja valon pääsystä asuntoihin. Näissä on paljon parannettavaa. Tylsä ja ahdas rakentaminen on masentavaa.

Arkkitehtuuri on yksi taiteen muoto.

Jutussa kerrottiin Kartanonkoskelle rakennetusta, 1920-lukua henkivästä uustraditionaalisin periaattein toteutetusta pientaloalueesta. Arkkitehdeistä ”osa vieroksuu uusvanhaa tyyliä”, ja arkkitehtuurin historian professori emerita sanoikin: ”Emmehän me halua myöskään pukeutua turnyyreihin.”

Ihmiset kuitenkin pitävät Kartanonkosken alueesta. Miksi siis arkkitehdit eivät voisi suunnitella meille vastaavia alueita? Muutenkin arkkitehtuurista tuntuu puuttuvan moninaisuus. Monipuolisuuden tavoittelu kehittäisi suunnittelua ja loisi omia identiteettejä eri alueille.

Se, mikä vanhassa silmäämme viehättää, liittyy pääsääntöisesti siihen, että rakennuksella on erottuva perusta, runko ja katto, joka voi myös sisältää asumista. Sen voi todeta Katajanokan jugendtaloissa, mutta harvemmin uusimmilla asuinalueilla. Tarvitaan moni-ilmeisyyttä – julkisivun ei pidä olla yksi suora massa.

Arkkitehtuuri tosiaankin on yksi taiteen muoto. Kööpenhaminassa oli hienoa havaita, että taiteella oli signeeraajansa ja siinä kunnioitettiin sitä, mikä perinteisesti on silmäämme miellyttänyt. Samalla kuitenkin rakennettiin selkeästi uutta, joka solahti myös vanhan viereen. Alueilla oli oma identiteettinsä, jonka ihminen tunnisti. Jalankulkijan perspektiivistä näkymä kotiin tullessa miellytti. Täytyykö Suomessa tyytyä vähempään?

Kaavoitusprosessi on tavattoman hidas ja irrallaan sekä asiakkaan tarpeesta että rakennusluvituksesta. Kunnalla on monopoli sekä kaavoittaa että luvittaa, joten päävastuu rakentamisen kokonaisuudesta on yksittäisellä kunnalla. Tilanne haastaa kuitenkin meitä kaikkia ryhdistäytymään – arkkitehtejä, kuntia, rakentajia ja rakennuttajia. Ruotsissa yksi kunta kielsi ruman rakentamisen. Mahdotontako? Ei ole.

Heikki Pälve

apulaispormestari (kok)

kaupunkikehitystoimiala, Turku

Lukijan mielipiteet ovat HS:n lukijoiden kirjoittamia puheenvuoroja, joita HS:n toimitus valikoi ja toimittaa. Voit jättää mielipidekirjoituksen tai tutustua kirjoitusten periaatteisiin osoitteessa www.hs.fi/kirjoitamielipidekirjoitus/.

Luetuimmat - Mielipide