Suomen salaileva asevienti Ukrainaan heikentää luottamusta

Hallituksen Ukrainan kohdalla tekemä uusi linjaus voi osaltaan murentaa Suomen aiemmin ajamaa kansainvälistä asekauppasopimusta.

14.10. 2:00 | Päivitetty 14.10. 6:52

Suomen valtion sotatuotevientiä Ukrainan asevoimille on käsitelty julkisuudessa kapeasta näkökulmasta. Ukrainan itsepuolustuksen tai Suomen sotilaallisen varautumisen rinnalla on keskusteltava Suomea sitovien kansainvälisten sopimusten velvoitteiden noudattamisesta ja mahdollisuuksista purkaa jännitteitä Euroopassa.

Hallitus on aiemmasta linjasta poiketen salannut asevientiluvat Ukrainaan. Salaileva politiikka heikentää luottamusta ja YK:n kansainvälisen asekauppasopimuksen toimeenpanoa. Vuonna 2014 voimaan tullut asekauppasopimus loi säännöt vastuulliselle asekaupalle myös sotatilanteissa.

YK:n peruskirjan mukaan Ukrainalla on oikeus itsepuolustukseen, ja harva kyseenalaistaa oikeuden yrittää estää Venäjän raakuudet aseellisesti. Sodassa – tai aseviennissä – ei silti saa tehdä mitä tahansa.

EU-maat ovat 2010-luvun ajan pääsääntöisesti kieltäneet sotatuoteviennin Ukrainaan maassa rehottavan korruption takia. Viedyillä aseilla olisi ollut liian suuri riski joutua laittoman asekaupan piiriin. Venäjän hyökkäys Krimille vuonna 2014 ei muuttanut tätä arviota, vaan vasta tämän vuoden helmikuussa alkanut suurhyökkäys.

Kansainvälinen asekauppasopimus on tärkein Suomen asevientikäytäntöjä säätelevä sopimus. Sen ytimessä on valtioiden velvollisuus tehdä jokaisesta vietävästä tuotteesta riskiarvio jokaisella vientikerralla. Valtion tulee estää asevienti, jos tiedossa on aseiden käyttäminen esimerkiksi rikoksiin ihmisyyttä vastaan tai sotarikoksiin. On myös arvioitava, voiko asevienti lisätä naisiin ja lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa tai johtaa ihmisoikeuslainsäädännön vastaisiin tekoihin ja voivatko aseet päätyä laittomaan asekauppaan.

Suomella on velvollisuuksia sen jälkeenkin, kun aseet on viety kohdemaahan. Aseita vieneiden maiden tulee jatkuvasti seurata, käyttääkö vastaanottajavaltio niitä velvoitteidensa mukaisesti. Viejän pitää myös varmistua vastaanottajavaltion asevoimien osaamisen riittävyydestä ja seurata asevarastojen hallinnan toimivuutta.

Suomen nykyinen asevienninvalvontajärjestelmä ei tähän uskottavasti kykene. Vastuut ja resurssit ovat jakaantuneet Poliisihallituksen, puolustusministeriön ja ulkoministeriön eri yksiköille. Ajantasaisen tilannekuvan luominen ja riskianalyysin hallinta ei kuulu oikeastaan kenelläkään.

Suomen on avattava tekemiään riskiarvioita.

Suomen on avattava tekemiään riskiarvioita. Suomen ja muiden Ukrainaan aseita vievien maiden tekemät riskiarviot ovat ennakkotapauksia, joiden perusteella sopimusosapuolet tekevät tulevia päätöksiä aseviennistä. Esimerkiksi Alankomaat on toimittanut parlamentille julkisen yhteenvedon Ukrainan asevientipäätösten riskianalyyseistä ja avannut perusteluitaan myös kansainväliselle yhteisölle.

Tämä tapa tukee tehokkaasti asekauppasopimuksen toimenpanon leviämistä: valtiot näkevät, millaisia tekijöitä – ja miten – niiden tulee ottaa huomioon päättäessään viedä aseita sodassa oleviin maihin.

Asevientipäätösten salaaminen operatiivisten kuljetusten ajaksi on ymmärrettävää, mutta lopullisena päätöksenä salaaminen heikentää globaalia turvallisuusjärjestelmää. Viedyt aseet kertovat, mitä Suomen armeijan varastoissa on, mutta viedyt määrät ovat todennäköisesti pieniä ja viedyt tuotteet sellaisia, joita meillä tiedetään olevan. Ja jos varastot olisi tyhjennetty, meidän pitäisi tietää se demokratian toteutumisen kannalta.

Venäjä ja Yhdysvallat eivät vielä ole mukana asekauppasopimuksessa, mutta mukana olevat valtiot voivat pienentää Ukrainan sodan ympärillä olevaa epäluottamusta raportoimalla aseviennistään. Asekauppasopimuksessa myös edellytetään valtioilta raportointia, ja ilman sitä koko sopimus on vaarassa menettää merkityksensä.

Suomi oli yksi niistä seitsemästä valtiosta, jotka alun perin ehdottivat koko asekauppasopimusta YK:lle ja tekivät hartiavoimin työtä sen eteen. Kansainvälistä turvallisuutta on helppo edistää silloin, kun se ei vaadi itseltä mitään. Kansainvälisen järjestelmän arvo punnitaan kuitenkin kriiseissä sen mukaan, miten kukin maa on valmis noudattamaan sopimuksia.

Jarmo Pykälä

Kirjoittaja on rauhanjärjestö Sadankomitean pääsihteeri.

Vieraskynät ovat asiantuntijoiden puheenvuoroja, jotka HS:n toimitus on valinnut julkaistaviksi. Vieraskynissä esitetyt mielipiteet ovat kirjoittajien omia näkemyksiä, eivät HS:n kannanottoja. Kirjoitusohjeet: www.hs.fi/vieraskyna/.

Seuraa ja lue artikkeliin liittyviä aiheita

Luetuimmat - Mielipide